Kvanttivaras

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras / The Quantum Thief
Kustantaja: Gummerus 2011
Suomentaja: Antti Autio
400 s

Jean le Flambeur on mestarivaras, huijari, josta tiedetään vähän mutta jonka teoista on kuultu kaikkialla. Hän teki kuitenkin yhden virheen ja maksaa siitä nyt virtuaalisessa dilemmavankilassa, jossa vangit pelaavat loputtomia kuolettavia pelejä tuhansia itsensä kopioita vastaan. Kunnes Mieli-niminen nainen tarjoaa hänelle mahdollisuuden vapauteen. Hänen on vain vietävä loppuun yksi keikka, jossa hän ei aikanaan aivan onnistunut…

Teksti: Gummerus

Tässäpä varsin virkistävä lukukokemus. Mieheni suositteli tätä kirjaa minulle. Hän tosin epäili, etten välttämättä pitäisi kirjasta. Mutta tiesin siis jo etukäteen, ettei tämä ole kaikken helppolukuisin kirja. Alkumetreillä olinkin varsin pihalla. Mitä ihmettä? Mitä nämä kaikki kummalliset termit oikein tarkoittavat? Arkontti. Gevulot. Tzaddikki. Täh? Jonkun matkaa luettuani alkoivat termit huvittaa minua. Hihittelin itsekseni. Uskomaton mielikuvitus kirjan kirjoittajalla. Sitten repesin jo ääneen. Kummallisen termi-ilottelun jälkeen jokin maistui täysin ymmärrettävältä. Mieleni perukoissa odotin tähänkin kohtaan jotain kummallista avaruusajan makukokemusta. Jotain, mistä minulla ei olisi mitään aavistusta. Jotain, jonka mielikuvan joutuisin luomaan täysin tyhjästä. Kirja onnistui yllättämään olemalla siinä kohdin tuikitavallinen.

Arkontti katselee sellejä, joissa pienet varkaat, perhoset ja oortilaisnaiset asustavat. Peli alkaa minä hetkenä hyvänsä.
Jospa se maistuu tällä kertaa sitruunasorbetilta? (s. 41)

Tässä kohtaa olin jo vakuuttunut, että kirjailija haluaa leikkiä lukijansa kanssa. Tämä kirja ei ole kirjoitettu liian tosissaan. Menossa on jonkinlainen peli lukijan ja kirjailijan välillä. 

Rajaniemi on luonut omanlaisen maailmansa. Hän ei juuri selittele termejä tai maailmaa. Mielikuvan luominen jää lukijalle. En ymmärrä läheskään kaikkea. Osasta saan kiinni jutun juuresta, mutten pääse kiinni kunnolla ytimeen. Kirjailijalla on selvästi syvällisempi ajatus maailmankuvasta ja -järjestyksestä. Tämä ei kuitenkaan häiritse minua. Jopa itseasiassa pidän tuosta tunteesta, että olen pikkaisen pihalla ja syrjässä koko aika. 

Samassa Mielen ajatukset sotkeutuvat ja hänet valtaa tunne siitä, että hän on elänyt äskeisen hetken aikaisemminkin. Helvetin biosyöte, hän kiroaa itsekseen. Pellegrini se sitten osaa järjestää asiat niin, että minulta lähtee järki. Kodossaan Oortissa Mieli asui komeetan sisään koverretussa jääluolassa parinkymmenen muun oortilaisen kanssa. Tilaa ei ollut juuri enempää kuin Perhosessa, mutta jääluolan ahtaus ei ole mitään verrattuna tunteeseen, jonka kvanttisäikeinen napanuora aiheuttaa. Se kytkee hänet yhteen varkaan kanssa, niin että hän on jatkuvasti tietoinen tämän ajatuksista ja liikkeistä omassa mielessään. Hän suodattaa suurimman osan tietovirrasta pois, mutta yksittäisiä ajatuksia ja tuntemuksia pääsee aina silloin tällöin läpi. (s. 90)

Itse tarina on jonkinlainen veijaritarina. Sankari tuntuu selviytyvän tilanteista aina voittajana. Tai ehkei aina voittajana, mutta kuiville vesille kuitenkin. Itse tarina ei ole niin kummallinen tai vaikeasti tajuttava. Onneksi, sillä sitten voisi käydä kirjan ymmärtäminen jo liian haasteelliseksi. Maailmankuvan ja termistön käsittämisessä on jo tarpeeksi purtavaa yhdelle lukukokemukselle. 

"Me kokeilimme ensimmäisten joukossa, miten kvanttiekonomisia mekanismeja voisi hyödyntää tehokkaasti yhteistyössä. Kaiken panivat alulle kaksi fysiikan laboratoriossa työskennellyttä puolihullua otakua, jotka kähvelsivät työpaikaltaa lomittuneita ioniloukkukubitteja ja kytkivät ne pelialustoihinsa. Siitä alkoi suunnitelmallinen viholliskiltojen ryövääminen ja saaliiden myynti huutokaupassa. Kävi ilmi, että lomittusilmiöllä saattoi tehdä vaikka mitä hauskaa. Pelitkin muuttuivat varsin kummallisiksi - esimerkiksi vangin dilemmaan pystyi nyt yhdistämään telepaattisen elementin. Tuloksena oli täydellinen koordinaatio, ja pelin ratkaisumallit menivät kokonaan uusiksi. Me pyyhimme muilla pöytää ja olimme hukkua mammonaan." (s.110)

Pidin kirjasta todella paljon. Enpä muista monessakaan kirjassa olleeni näin pihalla ja silti pitäväni kirjasta ja jopa nauttivani siitä suuresti. China Miévillen Toiset tulee näin äkkipäätään mieleen. Tosin kirja on varsin toisen tyyppinen, mutta yhtä mieleenpainuva lukukokemut oli kuin tämäkin. Kirjan luettua oli jopa voittaja olo: "Jes, minä tein sen. Koin juuri jotain varsin mielenkiintoista." Suosittelen varsin lämpimästi kirjan lukemista. Tälläistä et ole ihan heti toista lukenut. Jatko-osat menevät aivan ehdottomasti lukulistalle.

Minun arvioni: Lukutoukan unelma.

Sinä päivänä

David Nicholls: Sinä päivänä / One day

Kustantaja: Otava 2011

Suomennos: Sauli Santikko

507 s.

Sinä päivänä heinäkuuta 1988 työväentaustainen älykkötyttö Emma Morley ja varakkaan perheen hulttiopoika Dexter Mayhew päätyvät puolivahingossa samaan sänkyyn. He ovat molemmat juuri valmistuneet Edinburghin yliopistosta ja heillä on koko elämä edessään. Missä he olisivat samana päivänä vuoden päästä? Entä seuraavana vuonna? Ja kaikkina sitä seuraavina?

Dexter päätyy kummempia yrittämättä tv-julkkikseksi ja viettää makeaa mutta onttoa elämää. Samaan aikaan Emma etsii omaa tietään hanttihommien ja epätoivoisten seurustelusuhteiden ryteikössä. Vaikka vuosien varrella Emman ja Dexterin elämänpiirit loittonevat yhä kauemmas toisistaan, heidän välilleen on muodostunut molemmille tärkeä, katkeamaton side. (Teksti Otava)

Tämä kirja on tarttunut matkaan divarista ja odottanut lukuvuoroaan pidemmän aikaan. Vihdoinkin olotila oli kirjalle sopiva.

Koitan tietoisesti välttää suuremmin lukemasta muiden ajatuksia kirjoista, jotta ne eivät vaikuttaisi minun lukukokemukseeni. Mutta tämän kirjan kohdalla en ole voinut välttyä kuulemasta ylistyssanoja. Joten odotuksia kirjaa kohtaan oli. Eikä se pettänyt. 

Alku oli tahmeaa. Jotenkin odotin, että se suorastaan räjähtää käyntiin ja olen koukussa. Niin ei kuitenkaan käynyt. Kirja oli mielestäni hitaasti lämpenevä, muttei kuitenkaan missään kohdin tylsä. En siis pitänyt kirjaa huonona tai jumittavana alussakaan, odotukseni kirjasta vain olivat toisenlaiset kuin mitä se sitten oli. Kun sopeuduin kirjan maailmaan ja tempoon, olin ihastunut. 

Minusta molemmat henkilöt ovat uskottavia. Hieman hukassa elämässään, kumpikin omalla tavalla. Mutta iän ja kokemusten myötä löytävät kumpikin oman paikkansa maailmassa. 

Kansi lupaa rohkeasti, että kirja on mielettömän hauska. Itse en tätä hauskuutta kirjasta löytänyt, en edes mielen perukoilla hörähtänyt missään kohdin. Menikö minulta tuo hauskuus ihan ohi? Se ei kuitenkaan lukukokemusta haitannut. Enemmän se oli pohjavireeltään lämminhenkinen ja positiivinen kasvutarina.

Minun arvioni: hyvän mielen kirja.

Seitsemän sietämättömän pitkää päivää

Jonathan Tropper: Seitsemän sietämättömän pitkää päivää
Kustantaja: Karisto 2011
Isbn: 978-951-23-5278-4
466 s.

Judd Foxmanin isä on kuollut, ja juutalaisen tavan mukaan perhe kokoontuu seitsemän päivän ajaksi vainajan kotiin suremaan. Mutta toisistaan vieraantuneet sisarukset eivät noin vain asetukaan saman katon alle. Latautunut tunnelma on omiaan nostamaan pintaan syystä tai toisesta vuosia peitellyt tunteet. Juddilla on lisälastinaan yllättävä avioero, työpaikan menetys sekä aiemmin niin odotettu uutinen isäksi tulosta. Vain Tropper osaa keittää tästä murheen alhosta liemen, joka on poskettoman hauska!

Kuva ja teksti: Karisto

Tämä oli hauskalla ja osin mustalla huumorilla varustettu kirja. Alkuun hörhöttelin ääneen kirjan kielelle ja sanakäänteille. Totuin niihin kirjan edetessä, mutta hauskuttaa se silti minua jaksoi. 

Judd Foxmanilla on kaikki hyvin. Vaimo, koti ja hyvä työpaikka. Kunnes hän löytää vaimonsa sängystä pomonsa kanssa. Kertaheitolla meni avioliitto, työpaikka ja koti. Ja kun isäkin vielä menee ja kuolee, on soppa valmis. Isän viimeinen toive oli, että perhe viettää seitsemän päivän ajan suruaikaa. Kun saman katon alle laitetaan perhe, joka sanoo suoraan ajatuksensa, eivät juuri häpeile ja jännitystäkin perheen jäsenten välillä on, saadaan aikaiseksi mehevä tarina. 

Vaikka tapahtumat ovat surullisia ja vakavia, onnistuu Tropper käsittelemään niitä kevyesti ja huumorilla. Seitsemään päivään mahtuu monenlaista sattumaa ja kommellusta. Kaikki henkilöt ovat omallalaillaan sympaattisia vaikkakin toiset melko karrikoituja. Kukaan ei kuitenkaan onnistunut ärsyttämään, vaan ennemminkin huvittamaan. 

Tropper on onnistunut kirjoittamaan hauskan kirjan minun makuuni. Eikä ote lipsahda kesken kirjan.

Minun arvioni: hyvän mielen kirja.

Valkoinen kuningatar

Kuva: Bazar

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar
Kustantaja: Bazar 2011
Isbn: 978-952-563-7250
450 s.

Englanti, 1464. Lumoavan kaunis leskiäiti Elisabet Woodville on menettänyt omaisuutensa kuolleen aviomiehensä sukulaisille. Ainoa ihminen, joka häntä voi auttaa, on Englannin nuori kuningas Edvard IV. Elisabetin on saatava kuninkaan huomio keinolla millä hyvänsä. 

Suunnitelma onnistuu yli odotusten: Elisabet ja Edvard rakastuvat ja menevät naimisiin. Elisabet muuttaa perheineen Lontooseen kuninkaan hoviin huolimatta hoviväen järkytyksestä ja vastalauseista. Osa aatelistosta ei hyväksy Elisabetia ja alkaa välittömästi juonitella tämän pään menoksi. Elämä kuninkaan puolisona ei ole muiltakaan osin mutkatonta, sillä hovia repii jo kymmenettä vuotta ruusujen sota, York- ja Lancaster-sukujen taistelu kruunusta.


Teksti: Bazar


Hmm, mitähän tästä kirjasta oikein sanoisi? Se kyllä kuljetti mukanaan ja sen verran kiinnostuin Elisabetin tarinasta, että halusin lukea sen loppuun. Kiinnostusta lisäsi hahmon perustuminen oikeasti olemassa olleeseen historialliseen henkilöön. Tarina on sekoitus faktaa ja fiktiota. Kirjailija on uskottavasti paikannut faktojen aukot fiktiolla.

Mutta, kirjallisesti tämä teos ei minun mielestäni loistanut. Henkilöt jäivät kaikki aika ohuiksi. En oikein päässyt kehenkään kunnolla sisälle. He jäivät etäisiksi. Myös kerronnassa vaivasi jokin. Välillä tuntui, että tarina laukattiin läpi. Tapahtumiin ei syvennytä, ympäristöä kuvata. Kuningas lähtee sotaan ja jo seuraavalla aukeamalla palaa takaisin. Mietin monessa kohtaa minkälaisella raketilla he tuohon aikaan kulkivat. Jo pitkien välimatkojen taittaminen hevosella vie aikaa, siihen taistelu päälle. Ja kun kaikki tuo selvitettiin parissa kappaleessa, jäi minulle väistämättä hätäinen kuva. Syvällisempi kuvaaminen olisi paikoin tehnyt kutaa ja hidastanut tarinan läpi laukkaamisen tunnetta.

Toisinaan taas hieman luettelomaisesti kuvattiin sukulaissuhteita ja ketä suositaan kenenkin kustannuksella ja miksi. Paikoin kirja tuntuikin vain luettelolta henkilöistä ja heidän arvonimistään. Nämä taatusti perustuivat historialliseen faktaan, mutta kaikkia hahmoja ei juonen kannalta olisi ollut tarpeellista luetteloida. Henkilöiden samankaltaiset (Edvard ja Edward) ja jopa samat nimet sotkivat allekirjoittanutta toisinaan pahasti. Tämäkin toki johtui tarinan perustumisesta todellisiin ihmisiin, mutta tarinan seuraamista se paikoin häiritsi.

Sinänsä kelvollinen kirja. Saatan minä kirjailijan toiseenkin teokseen jossain kohtaa tutustua. Mutta ei tämä oikein kärkikastiin yllä mitenkään. Minua häiritsi kerronta liikaa, jotta kirjasta pystyisin sen suuremmin innostumaan.

Kerrottakoon jälleen vastapainoksi, että Kirjamielellä-blogissa ja Kirjakirppu ovat pitäneet allekirjoittanutta enemmän tästä kirjasta.
Minun arvioni: välipalakirja

Routasisarukset

Kuva: Wsoy

Eija Lappalainen, Anne Leinonen: Routasisarukset
Kustantaja: Wsoy 2011
Isbn: 978-951-0-37777-2
398 s. 

Tyylipuhdasta kotimaista dystopiaa!

”Marras ei ollut syyllinen. Marien kuolema oli vahinko. Tiesin että se oli vahinko. Enkä halunnut uutta sisarusta Marraksen tilalle. Marras oli kuullut Taivaasta, koneiden täyttämästä kaupunginosasta, sekä Metsästä, jossa aikaa jäi elämästä nauttimiseen. Jonain päivänä minä seuraisin veljeäni.”

2300-luvulla ihmiskunta on jo lähes tuhonnut itsensä. Rauniokaupunkeja, romua tulvivia kaatopaikkoja ja bioterrori-iskun saastuttamia maa-alueita. Laakson alueelle kaksivuotiaana adoptoitu Utu on erilainen kuin muut sen asukkaat. Asioita ja tapoja kyseenalaistavalla tytöllä on myös outo taipumus ymmärtää ammoin hylättyjä koneita. Kun Utun kasvatti-isä Booris saa tietää, että hänestä on tullut sukukypsä nainen, Utulle yritetään sälyttää vanhimmalle lapselle uskottu vastuu perheestä. Utu on kuitenkin jo päättänyt paitsi etsiä rakkaansa myös selvittää omaan biologiseen syntyperäänsä liittyvät salaisuudet.

Neljä vuotta myöhemmin Laakson jättänyt Marras on hämillään. Tunnemuistojen sulku ei sittenkään ollut onnistunut tukahduttamaan kaikkia omantunnon ääniä. Mutta miksi ihmeessä häntä jäljittävä pikkusisko Utu oli liittynyt Sarimin johtamiin kapinallisiin ja seuraa miestä, joka itsepintaisesti uskoo vanhoihin ennustuksiin?

Teksti: Wsoy

Kävipäs hauska sattumus. Kirjastoreissulla törmäsin Routasisarukset-kirjan jatko-osaan Hiekkasotilaat. Sen kansi kiinnitti heti huomioni ja tartuin kirjaan. Takakannen perusteella kirja vaikutti hyvin kiinnostavalle, joten ensimmäinen osa, tämä Routasisarukset, oli heti etsittävä. Kaikeksi onneksi se oli kirjaston hyllyssä. Matkaan tarttuivat molemmat kirjat. Näin hyvin voi toimia kiinnostava kansi. 

Sitten sattumukseen. Viikonloppuna oli kirjamessut ja kirjailijat olivat siellä puhumassa! En ollut messun aikatauluihin tai muuhun sisältöön etukäteen tutustunut. Joten hyvä tuuri kävi, kun pääsin kuuntelemaan itse kirjailijoiden kertomusta kirjojen synnystä ja maailmasta. 

Kirjailijat kertoivat heidän kirjoittavan ensin omat kappaleensa ja sen jälkeen muokkaavan yhdessä tekstiä niin kauan, että se kuulostaa kolmannen kirjoittamalta. Sen myös huomaa kirjasta. Siinä ei kuulu kirjoittajan ääni eri kappaleiden välillä, vaan kirja voisi olla kokonaan yhden ihmisen kirjoittama. Myös hahmot ja maailma on yhdessä luotu. Ideariihessä lentelee villejäkin ideoita, joita sitten kokonaisuuden hahmottuessa karsitaan hurjimmasta päästä pois. 

Kirjailijat Anne ja Eija ovat lapsuudenystävät, kotoisin eteläsavolaisesta kylästä. Fantasiamaailma on vienyt heidät mennessään jo lapsuudessa. Pitkin metsiä on menty miekkojen kanssa leikkimässä roolileikkejä. Myös yhteisiä tarinoita on jo tuolloin kirjoitettu. Yhteinen kirjailijataival on siis pitkä. 

Itse kirjaan. Tämä oli laadukas dystopia. Kirjailijat ovat luoneet uskottavan maailman. Yksi tulevaisuuden kuva. Suurin osa maailmasta on jo asumiskelvotonta. Uutta materiaalia ei ole varaa tuottaa, raaka-aineet ovat vähissä. Sen sijaan kaatopaikat ovat aarreaittoja, joista haetaan käyttökelpoisia tavaroita ja raaka-aineita tavaroiden valmistamiseen. Kerskakulutus on jo historiaa. 

Syntyvyttä kirjassa säännöstellään rankasti ja vain perimältään edustuskelpoiset ihmiset saavat lisääntyä. Muilta viedään hedelmällisyys. Itselläni tämä herätti paljon ajatuksia. Olemmeko jo tuolla tiellä? Otammeko sikiöseulonnoilla ensimmäisiä askelia tuohon suuntaan? Jalostamme ihmistä, valitsemme ketkä ovat elinkelpoisia. Kenellä on oikeus elää. Esikoisen kehitysvamman myötä olen tätä kysymystä paljonkin miettinyt ja tämän hetkinen suuntaus aiheuttaa minussa surua ja jopa epäuskoa. Pitääkö ihmisen olla täydellinen? Ja millainen on täydellinen ihminen? Mitataanko sitä tuottavuudella vai inhimillisyydellä, empatiakyvyllä? En tiedä ovatko kirjailijat halunneet ottaa tällä teemalla kantaa sikiöseulontoihin. Minä näin jatkumonen tämän hetken tilanteesta tuonne asti. Kirjan skenaario voi olla yksi suunta johon menemme. Itse toivon, että näin ei käy. Että ymmärrämme kaikkien ihmisten olevan arvokkaita, omana itsenään. 

Pidin päähenkilöistä Utusta ja Marraksesta. Kumpikaan ei ollut täydellinen. He kompastelivat omien virheiden kanssa, olematta suoraan hyviä tai pahoja. Kasvua ihmisenä tapahtui jo ensimmäisen osan aikana. Omista virheistä opittiin ja sinisilmäisyys katoaa. Tarinaa kerrottiin vuoroin Utun näkökulmasta, vuoroin Marraksen. Samoja tapahtumia sai kurkistaa kummankin ajatusmaailman kautta. Se toi lisäulottuvuutta tarinaan.

Kirjassa kerrotaan myös tarinoita Regosta. Alkuun luin niitä pitkin hampain. Minulla on oma henkilökohtainen ongelma tarinoita tarinan sisässä kohtaan. Pian kuitenkin alkoi hahmottumaan, että näihin tarinoihin taitaa liittyä muutakin kuin vain perimätiedon välittäminen lukijalle. Mahtaakohan Regon tarina kietoutua vielä tiivimmin tarinaan jossain vaiheessa?

Tämä oli oikein virkistävä lukukokemus. Laadukas nuorten dystopia. Kakkososa onkin jo iltaluvuissa hyvää vauhtia etenemässä. 

Minun arvioni: tomeraa toimintaa, minulle jopa antoisa kirja.

Lokakuun kirja: Toiset

Kuva: Karisto

China Miéville: Toiset
Kustantaja: Karisto 2011
Isbn: 978-951-23-5287-6
367 s.

(Koska Katalla ei ole omaa blogia enkä ole saanut häneltä vastausta kuinka toimimme kirjan esittelyn kanssa, kirjoitin sen nyt itse.)

Lukupiirin lokakuun kirjana oli China Miévillen Toiset. China Miéville on englantilainen fantasiakirjailija. Hänen itsensä mukaan tyylilaji on uuskummaa (weird fiction/new weird). Miéville on kirjoittanut useampiakin romaaneja, kuten vaikka Kraken (2010), Un Lun Dun (2007) ja Looking for Jake and other stories (2005), mutta tämä on ensimmäinen suomennettu romaani häneltä. Suomeksi on saatavilla kaksi hänen novelliaan: Lemmikki ("Familiar", 2002 kokoelmassa Uuskummaa? Modernin fantasian antologia, Kirjava 2006) ja Jaken jäljillä ("Looking for Jake", 1999, Legolas 1/2003).

Kirja Toiset julkaistiin suomeksi vuonna 2011. Alkuperäinen teos The City & The City on julkaistu vuonna 2009. Kirja on voittanut useita eri palkintoja, mm. parhaan romaanin World Fantasy ja Hugo -palkinnon sekä Arthur C. Clarke -palkinnon vuonna 2010. Kirja oli myös ehdolla Tähtivaeltaja-palkinnon voittajaksi vuonna 2012.

Kirja sijoittuu kuvitteelliseen kaksoiskaupunkiin jonnekin päin (Itä-)Eurooppaa. Tuo kaupunki on omituinen sulautuma kahta kaupunkivaltiota, Besźeliä ja Ul Qomaa. Ne sijaitsevat osittain erillään, osittain päällekkäin, lomittuneena. Molempien kaupunkien asukkaat näkemätöntävät naapurikaupungin; asukkaat, rakennukset ja liikenteen. He alitajuisesti väistävät toisiaan, näkevät mutteivat kuitenkaan näe. Huomiovat, mutteivat huomaa.  Tuota näkymätöntä rajaa ei saa ylittää, ei edes katseella. Rajan ylittämien on rikos, rikko. Silloin Rikko puuttuu asiaan. Ja kaikki rikkoneet ihmiset katoavat. 

Tarkastaja Borlú, kirjan päähenkilö, asuu Besźelin puolella tuota sulautumaa. Hänen tutkittavakseen tulee nuoren naisen murha, joka vie hänet tutusta kotikaupungista Ul Qoman puolelle. Onko kyseessä vain murha vai liittyykö asiaan jotain isompaa? Kiellettyä? Liittyykö rikokseen kaikkien pelkäämä Rikko?

Kirja aukesi minulle todella hitaasti. Sen kieli oli hyvin karua, riisuttua ja yksinkertaista. Mutta samalla leikittelevää. Pidin sen sanaleikeistä, kuten Ul Qoma ja näkemätöntäminen. Kirja ei selitellyt eikä laverrellut. Ehkä siitä syystä monesti olin hieman pihalla. Varsinkin joissain keskustelun pätkissä jouduin tovin miettimään, että mitähän tässä nyt sanottiin. Eivätkä ne aina minulle kokonaan auennetkaan. Myöskään henkilöhahmoja ei avattu juuri ollenkaan. Heidän yksityistä elämäänsä ei liiemmin raotettu, ei luonteenpiirteitä laveasti kuvailtu. Siksi he jäivätkin kaikki etäisiksi. En osannut samaistua kehenkään tai oikeastaan luoda minkäänlaista suhdetta henkilöihin. En ärsyyntynyt enkä ihastunut. Kuitenkin, hahmojen käymien keskustelujen ja heidän puhetapojensa perusteella henkilöistä luo jonkinlaisen mielikuvan. 

Kirjan asetelma oli jännittävä, mieltä kutkuttava. Kaksi kaupunkia yhdessä, lomittuneena. Näkyvillä, mutta näkymättömissä. Lomittumista ja kaupunkien fyysistä suhdetta toisiinsa ei selitelty. Se vain aukeni enemmän ja enemmän tarinan edetessä. Mielestäni Miéville jättikin paljon lukijan oman älyn ja ymmärtämisen varaan. Hän ei anna valmiiksi pureksittuja ratkaisuja. Hän on käyttänyt sanoja hyvin säästeliäästi.

Pääsin todellakin kirjaan kiinni hitaasti. Aluksi olin kovin pihalla. Olen niin tottunut, että kaikki selitetään, etten olisi jaksanut itse ajatella. En voinutkaan vain lukea, antaa virran viedä. Myös riisuttu kieli tuotti minulle aluksi ongelmia. Pidän yleensä enemmän kuvailevasta kielestä. Mutta lopulta kuitenkin tarina imaisi mukaansa ja sain kiinni myös kirjailijan kielestä ja tavasta kirjoittaa. Loppua kohdin en voinutkaan laskea kirjaa enää kädestäni. Nyt jälkikäteen minulla on jopa hieman euforinen olo. Kirja alkaa tosissaan imeytyä minuun ja alan innostua kirjasta. Nyt, luettuani sen. Tälläistä en muista koskaan ennen kokeneeni. 

Pohjimmiltaan tarina on rikostarina. Mutta puitteet ja kirjan kieli tekevät siitä hyvin omalaatuisen rikostarinan. Vaikka kirjailija katsotaan fantasiakirjailijaksi, on tämä kyllä kaukana perinteisestä, tai vaikka vähän laajemmastakin, fantasiakäsitteestä. Minusta tuo termi uuskumma kuvastaa tyylilajia onnistuneesti.

Kirjailija on yhteiskunnallisesti valveutunut ja jäinkin miettimään onko hän hakenut jonkinlaista kritiikkiä yhteiskuntaa kohtaan näkemätöntämisellä. Silmien sulkemisella. Vai onko hän vain halunnut luoda erikoisen lavasteen tarinalle? Olen surkea kaivamaan merkityksiä sanojen takaa, joten jätän sen puuhan itseäni taitavimmille. 

Tämä kirja jätti pureskeltavaa näin lukemisenkin jälkeen. 

Minun arvioni: joudun jättämään arvion väliin, en osaa laittaa tätä mihinkään lokeroon.

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi
Kustantaja: Wsoy 2011
Isbn: 951-037 010X
384 s.

Kun elämä menee jatkoajalle, on helppoa ottaa pieniä vapauksia", toteaa Allan Karlsson ja karkaa Malmköpingin vanhainkodista juuri ennen satavuotiskahvejaan. Läheisellä asemalla hän saa puolivahingossa haltuunsa kansainväliselle rikollisliigalle kuuluvan matkalaukun, josta löytyy 50 miljoonaa kruunua. Poliisin, median ja vaarallisten rikollisten jahtaama Allan huomaa pian olevansa enemmän elossa kuin aikoihin.Kirjassa kulkee rinnakkain Allanin pakomatkan kanssa hänen menneisyytensä, johon kuuluvat seikkailut Ruotsissa, Stalinin ajan Neuvostoliitossa ja Espanjan sisällissodassa. Allan on steriloitu nuorena sattuneen onnettoman tapauksen johdosta, mutta se ei ole este rakkaudelle.

Hauska ja humoristinen kirja. Jonasson on osannut kutkuttavasti punoa menevän juonen ja käytellyt kynäänsä taitavasti. 

Kuva: Wsoy

Rytmitystä kirjaan tuo tarinan eteneminen kahdella aikajanalla. Vuoroin seurataan päähenkilön kommelluksia nykyajassa, ja niitähän riittää, ja vuoroin tutustutaan hänen historiaan, nuoruuteen. Sata vuotiaan elämään mahtuukin monenlaista käännettä ja kommervenkkiä. Itseäni enemmän huvitti ja kiinnosti päähenkilön, Allanin, seikkailut nuoruudessa. Hän tapaa kattavan setin historiallisesti merkittäviä henkilöitä ja Allanin näpit ovat olleet monen merkittävän tapahtuman alkunuoteilla. Voin kuvitella, että tämä toisia jopa häiritsee, mutta minä hihittelin Allan tempuille. Oikeiden henkilöiden ujuttaminen tarinaan on tehty saumattomasti eikä minulle jäänyt yhdenkään kohdalla olo, että tämäpä oli pitänyt väkisin saada mukaan tarinaan.

Allan on loputtomiin asti optimisti. Hän antaa asioiden vain tapahtua ja katsoo miten käy. Menee aallon mukana. Ja koskaan ei voi tietää minkälaisen käänteen asiat sillä kertaa saavat. Henkilöhahmo on ehkä vähän kliseinen viinan naukkailuineen, mutta silti kiinnostava ja sympaattinen. Ja valtavan hyväkuntoinen. Harva taitaa satavuotiaana enää moiseen seikkailuun yltää.

Kirjailija käyttää toistoa hyvin hyödykseen ja on keksinyt kyllä jos jonkinlaista lisämaustetta tarinaan. Ja mahdottomia juonenkäänteitä. Jonasson hallitsee mielestäni humoristisen kirjoittamisen hyvin, saaden minut hihittelemään pitkin kirjaa. Jännitystäkin kirjaan on ujutettu pikkiriikkisen ja ahminkin kirjaa halutessani tietää miten Allanin joukkoineen oikein käy. Onnistuvatko he pitämään rahat vai ei?

Jään odottelemaan josko kirjailija jatkaa aloittamallaan tiellä ja saamme lukea häneltä vielä lisää huumoripläjäyksiä.

Minun arvioni: hyvän mielen kirja

Suljettu maa

Barbara Demick: Suljettu maa
Kustantaja: Atena 2011
Isbn: 9789517967518

Toisessa maailmansodassa Neuvostoliitto ja Yhdysvallat jakoivat Korean valtion keskenään – Neuvostoliitto sai pohjoisen ja Yhdysvallat maan eteläosan. Aluksi Pohjois-Korealla meni hyvin, mutta viimeistään Neuvostoliiton romahtaminen tuhosi Pohjois-Koreankin talouden ja syöksi maan nälänhätään, joka tappoi viidenneksen väestöstä.

Palkittu journalisti Barbara Demick kuvaa kuuden Pohjois-Koreasta loikanneen ihmisen elämää maailman totalitaarisimmassa valtiossa. Mi-ran ja Jun-sang ovat nuoria rakastavaisia, tohtori Kim uhrautuvainen lääkäri, Hyuck köyhä katulapsi, rouva Song maan johtajalle uskollinen perheenäiti ja Oak-hee hänen kapinallinen tyttärensä.

Ravisteleva teos kertoo tavallisten ihmisten elämästä maailmanpolitiikan pelinappuloina. Minkälaista on elää maassa, jossa varomattomista sanoista voi joutua vankilaan, jossa raskaudenehkäisy on kielletty ja naisten pyörälläajoa paheksutaan? Kuinka Kim Il-sungin kuolema vaikutti johtajaansa kuolemattomana pitäneisiin pohjoiskorealaisiin? Miten nälänhädästä selvittiin? Miksi kirjassa haastatellut henkilöt päättivät lopulta lähteä maasta? Ja lopulta: miten he sopeutuivat elämään suljetun maan ulkopuolella? Suljettu maa ei kerro vain menneisyydestä – kirjassa tarkastellut asiat ovat ajankohtaisia Pohjois-Koreassa tälläkin hetkellä. 

Teksti ja kuva: Atena

Kuten kuvauksessa sanotaan, ravisteleva kirja. Täytyy tunnustaa, että tältä(kään) osin en ole jaksanut oikein uutisia seurata ja en ole tiennyt tilanteen Pohjois-Koreassa olevan näin huono. Suorastaan katastrofaalinen. Ihmisten olot ovat kaukana edes peruselintasosta ja nälänhätää on laajalti. Kuitenkaan valtaapitävät, vai pitäisikö sanoa valtaapitävä ihminen, ei halua tiedostaa asiaa. Eniten minua karmaisikin kirjassa millaiseen jamaan maan tilanne annetaan mennä ilman, että siihen halutaan puuttua. Ei niinkään kummalliset säännöt tai rajoitukset.

Barbara Demick on kirjoittanut henkilöiden tarinat sujuvasti ja mukaansa tempaavasti. Kiinnostus kirjaan ei säilynyt yksinomaan paljastuksien takia, vaan enemmänkin jäin kiinni henkilöiden tarinoihin ja heidän kohtaloihinsa. Halusin tietää kuinka heidän käy ja miten he pääsevät loikkaamaan maasta. Minun oli välillä myös kovin vaikea ymmärtää kaikkia heidän ajatuksiaan ja päätöksiään. He kaikki olivat eläneet niin toisenlaisessa maailmassa kuin minä, etten oikein aina pystynyt ymmärtämään aivoituksia. Kuinka on mahdollista, että ihmiset voidaan aivopestä niin tehokkaasti uskomaan valtion johdon sanaa? Leipää juuri suupielestä tunkiessani ihmettelin kuinka äiti voi lähteä ja jättää lapsensa. Mutten olekaan koskaan kokenut nälänhätää, joten en voi mitenkään kuvitella nälän määrää tai kuinka oma hengissä selviäminen muuttuu kaikkein tärkeämmäksi. Lapsiakin tärkeämmäksi.

Minun arvioni: antoisa kirja.

Tarkoin vartioitu talo

John Boyne: Tarkoin vartioitu talo

Kustantaja: Bazar 2011
ISBN: 9789525637359
Sivua: 450

Venäjä, 1915. Kuusitoistavuotias maalaispoika Georgi Daniilovits Jatšmenev pelastaa Venäjän suuriruhtinaan varmalta kuolemalta, ja hänen elämänsä mullistuu. Poika palkataan tsaari Nikolai II:n pojan henkivartijaksi ja hän pääsee asumaan Pietarin Talvipalatsiin. Pian Romanovien valta alkaa horjua ja kansan viha kuohahtaa verenpunaisena.

Lontoo, 1980. Kahdeksankymmentävuotias Georgi on tyytyväinen elämäänsä Lontoossa eikä halua edes muistella nuoruuttaan Venäjällä. Hänen kuolemansairaan vaimonsa Zojan viimeinen toive kuitenkin on päästä vielä kerran edes lähelle lapsuutensa maisemia, joten pariskunta matkustaa Suomeen. Suomessa Zoja onnistuu puhumaan Georgin ympäri, ja he jatkavat matkaa Pietariin. Georgi ei voi enää vältellä menneisyyden aaveita, ja muistot noista verisistä vuosista hyökyvät hänen mieleensä.

Kuva ja teksti: Bazar kustannus

Sattuipas somasti, että tämäkin kirja käsitteli osittain ensimmäisen maailman sodan aikoja ja tarina kulki myös Venäjällä. Edellisen raskaan lukukokemuksen jalan jälissä siis kuljettiin.

Tämä teos oli kuitenkin kaikkea muuta kuin raskasta luettavaa. Vaikka kirja pohjautuikin oikeisiin historiallisiin henkilöihin ja tapahtumiin, oli se ennen kaikkea rakkauskertomus. Fiktiota. Kirjassa seurataan useammassakin ajassa päähenkilön Georgin vaiheita. Pala palalta alkaa hahmottumaan hänen tarinansa ja syyt maanpakoon. Boyne on onnistunut kutkuttavasti raottamaan salaisuuden verhoa vähä vähältä lisää. Kuitenkaan paljastamatta kerralla liikaa. Pikku hiljaa aloin aavistelemaan mitä kudelma paljastaa ja se vain lisäsi intoani lukea kirjaa eteenpäin. Olenko oikeassa? Miten pako lopulta oikein tapahtuu?

Yksi kohta kirjassa minua kuitenkin hieman kummastuttaa. Georgi herää keskellä yötä eikä ymmärrä mitä kello on, koska on niin valoisaa. Hän on aivan hämillään ja ihmettelee mitä on tapahtunut, kun palatsi on aivan hiljainen vaikka on selvästi päivä. Lopulta hänelle selviää, että kyseessä on Pietarin valkeat yöt eli yötön yö. Näin pohjolan asukkina tiedän ettei tuo yötön yö nyt pälähdä keskelle pimeyttä, vaan kyllä se valoisuus lisääntyy päivä päivältä. Kuinka Georgi ei muka tuota valoisuuden lisääntymistä olisi huomannut? Vai onko hän todella nukkunut kuin tukki edeltävät kuukaudet tajuamatta päivän pidentymistä?

Mielestäni tämä kirja oli jopa parempi kuin kirjailijan aikaisempi kirja, jonka luin. Poika raidallisessa pyjamassa. Silloin minun lukukokemustani häiritsi jossain määrin päähenkilön naiiviuus. Tässä kirjassa minua ei häirinnyt mikään. Kirja suorastaan vaati tarttumaan siihen uudestaan eikä antanut rauhaa ennen kuin pääsin viimeiselle sivulle asti.

Minun arvioni: tomeraa toimintaa.

Kun suuret sortuvat

Ken Follett: Kun suuret sortuvat. Vuosisata-trilogia I osa

Kustantaja: Wsoy 2011

ISBN: 978-951-0-37961-5
801s

Viiden perheen kohtaloita ensimmäisen maailmansodan melskeissä
Walesilainen kaivosmiehen poika Billy Williams täyttää 13 vuotta kesäkuussa 1911. Muutaman vuoden kuluttua hän liittyy brittiarmeijaan katkaistakseen isänperintönsä ahdistavat kahleet. Ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä kaivosyhtiön omistava englantilainen Earl Fitzherbert rakastuu kohtalokkaasti taloudenhoitajaansa Etheliin, Billyn isosiskoon. Naisten kansalaisoikeuksia ajava Maud Fitzherbert, Earlin omapäinen suffragettisisar, puolestaan löytää Ethelistä sydänystävän ja uskoo tälle elämänsä salaisuuden. Maudin ja saksalaissyntyisen Walter von Ulrichin hätäisesti solmima avioliitto johtaisi paljastuessaan diplomaattisiin selkkauksiin.
Venäjällä pietarilainen tehdastyöläinen Grigori Peshkov pelastaa laittomuuksiin sortuneen nuoremman veljensä Levin, joka pakenee Yhdysvaltoihin. Grigori jää Pietariin ja taistelee hengestään kotimaansa vallankumouksen pyörteissä. Yhdysvalloissa Lev soluttautuu mafiaperheeseen ja joutuu hankaukseen amerikkalaisdiplomaatin kanssa.
Taistelut Euroopassa jumiutuvat alkuinnostuksen jälkeiseen asemasotavaiheeseen. Kansakuntien ja pienten ihmisten unelmat romahtavat. Mutta miltä uusi ”uljas” maailma näyttääkään, kun tykkien jylinä viimein vaikenee?
Säilyttävätkö sydämet uskollisuutensa – yli rintamalinjojen?

Kuva ja teksti: Wsoy.

Minun on nyt aika vaikea arvostella tätä kirjaa. Tartuin kirjaan, koska pidin vastikään telkkarissa esitetystä sarjasta Taivaan pilarit. Nimi Ken Follett ei toki ollut tuntematon minulle, mutten ollut yhtään hänen kirjaansa lukenut. Niinpä, kun tämä kirja tuli minua vastaan kirjastossa, ajattelin korjata tuon epäkohdan ja lukea jotain hänen kirjoittamaansa.

Sitten päästään siihen vaikeuteen. Nimittäin tämä kirja oli hyvin vahvasti kertomus ensimmäisen maailman sodan politikoinnista. Siihen johtaneista syistä, sodan kiemuroista ja sen jälkeisistä poliittisista myllerryksistä. Tokikin nämä kerrottiin päähahmojen ja heidän perheidensä kautta. Kaikki päähahmot vain sattuivat olemaan kovin vahvasti politiikassa mukana. Ja minä kun saan allergisia näppylöitä kirjoista, jotka sivuavat politiikkaa. Eikä sitä tarvitse olla kirjassa paljoakaan, kun alan jo haukottelemaan. Oli kirja sitten täysin fiktiota tai perustui oikeaan historiaan. Myönnän, minulla on asenneongelma moisia kirjoja kohtaan.

Kahlasin kuitenkin kirjan loppuun. Monesti kyllä harkitsin kesken jättämistä. Follett on tehnyt tarkkaa taustatyötä ja hän osaa sujuvasti sisällyttää tarinaan oikeita tuon ajan henkilöitä fiktiivisten hahmojen joukkoon. Vaikka tarinassa seurataan viittä perhettä, ei kirja ole sekava tai hajoa liian laajalle. Nostan hattua kirjailijalle tämän kirjan kirjoittamisesta. Fiktiivinen tarina on saatu hienosti punottua oikeisiin tapahtumiin. Tosin paikoitellen minulla oli tunnelma, että luen ennemminkin historiankirjaa kuin romaania.

Mutta, kun minulla on julkisesti tunnustettu ongelma tämän lajin kirjoja kohtaan, en oikein innostunut opuksesta. Tämä kirja ei vain yksinkertaisesti ollut minua varten. Syynä ei ole se, että kirja olisi huonosti kirjoitettu tai muu kirjasta/kirjailijasta johtuva seikka, vaan olen auttamattoman allerginen poliittiselle (ja kaiken lisäksi vielä sodan melskeistä kertovalle) kirjalle. Ei siis minun lajityyppiäni ollenkaan.

Nyt olenkin sitten jatkon kanssa ymmälläni. Suunnitelmissa oli lukea jossain vaiheessa Taivaan pilarit. Mutta jos tuo kirja on yhtä vahvasti politiikkaa ja juonittelua, taidan jättää sen välistä. Ehkä minun on vain kurkattava kansien väliin rohkeasti.

Arvion antaminenkin on kirjalle hyvin vaikeaa, koska kirja ei ole huonosti kirjoitettu ja uskon monen tykkäävän kirjasta. Jos vain eivät kärsi samasta allergiasta kuin minä.

Minun arvioni: maanantaikappale.

Krokotiilin keltaiset silmät

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät
Kustantaja: Bazar 2011
ISBN: 9789525637267
690s.

Kirjan lukemisesta on jo hetki, mutta koitan kaivella muistin syövereistä tunnelmia joita kirja on herättänyt.

Kirjan päähenkilö Josephine on juuri eronnut, väitöskirjaa tekevä hiljainen ja vetäytyvä nainen. Hänellä on kaksi tytärtä, ilkeä ja kylmäkiskoinen äiti ja sisar, joka päällisin puolin on hyvin pinnallinen, mutta alla kyteekin epävarmuutta ja näyttämisen halua. Josephinen miehen karattua nuoremman naisen kanssa krokotiilejä kasvattamaan, joutuu Josephine ottamaan vastuun omasta elämästään ja toimeentulosta. Hän on kysymyksen edessä: "Kuka minä oikein olen?"

Alkuun vaikutti, että kirjassa ei ole sen kummempaa juonta. Että tarina kertoo vain naisen kasvusta hiljaisesta ja kiltistä kotiäidistä pärjääväksi ja vahvaksi naiseksi. Tovin olinkin hieman hukassa sen takia. Juonettomuuden takia. Kirja kuitenkin imaisi mukaansa ja juonikin alkoi pikku hiljaa paljastua.

Josephinen sisko Iris uhoaa hätäpäissään eräällä illallisella kirjoittavansa kirjaa. Hän kokee itsensä liian tyhjäksi, pinnalliseksi muiden joukossa ja haluaa antaa itsestään syvällisemmän kuvan. Hän väittää kirjan kertovan 1100-luvusta, ajasta josta hänen siskonsa tekee parhaillaan väitöskirjaa. Mutta Iris on pulassa. Hänellä ei oikeasti ole hajuakaan kyseisestä ajasta eikä oikein kirjoittajan lahjoja. Hän onnistuukin taivuttelemaan Josephinen kirjoittamaan kirjan, Iriksen nimissä.

Kirja oli vetävä viihdekirja, jossa kuitenkin kyti pinnan alla syvempiä virtoja. Se oli minusta myös erään naisen kasvutarina. Omalla tavallaan myös paha saa palkkansa. Pidin myös siitä, että kirjan kaikki hahmot eivät kasvaneet ja ymmärtäneet omaa kylmyyttään tai julmuuttaan, joten loppu ei ollut liian ruusuinen tai epäuskottava. Kirjaan oli onnistuttu ymppäämään sivujuonteita, romantiikkaa ja monenlaista käännettä ja tapahtumaa. Osa uskottavia, osa melkoisia sattumuskia. Yhtä kaikki, kirja oli viihdyttävä ja koukuttava. Pidin paljon kirjasta ja sen viihteellisyydestä.

Kirjailijan muuhun tuotokseen on siis tutustuttava.

Minun arvioni: Viihde-opus.

Auringon kehrä

Carita Forsgren, Auringon kehrä
Kustantaja: Otava  2011
Isbn: 978-951-1-25238-2
511 s.

Pohjoisen näkijäheimon tytär Päivänkehrä kaapataan lapsena
orjapiiaksi got-kansan maille. Tie vie monien vaiheiden kautta kauas
Kemetin maahan, nykyiseen Egyptiin.
Maan hallitsijaksi on noussut itsevaltiaan isän ja juonittelevan äidin varjossa varttunut epävarma Akhenat’n eli Akhanjati, jolla on suuria teorioita jumaluudesta mutta kehno kosketus valtakuntansa arkeen. Hän on päättänyt kääntää maan suunnan kertaheitolla: pääkaupunki siirretään autiomaahan, ja lukuisia jumalia palvovan kansan on otettava jumalakseen aurinko.
Päivänkehrä on vuosia kestäneen matkansa aikana lakannut
uskomasta näkemisen lahjaansa. Mutta eräänä päivänä hän osuu
kuninkaallisen kulkueen tielle ja tulee vaistomaisesti pelastaneeksi hallitsijan kohtalokkaalta tapaturmalta. Aurinkoon tähyävän Akhanjatin ja pimeässä pohjoisessa kasvaneen Päivänkehrän
kohtaamisella on kauaskantoiset seuraukset koko valtakunnalle.

Oikein viihdyttävä romaani. Takakannen perusteella voisi olettaa, että tämä on pelkästään tarina Päivänkehrästä ja Egyptin hallitsijasta Akhanjatista. Mutta todellisuudessa mittava osa tästä kirjasta kertoo Päivänkehrästä ja hänen tiestään Euroopan halki aina Egyptiin asti. Kunnes kohtaa Akhanjatin. Matkalla Euroopan halki hän tapaa monia ihmisiä, tärkeimmäksi heistä nousee Pilvenlonka.

Tarina kerrotaan kahden kertojan kautta. Päiväkehrän ja Akhanjatin kertomana. Toisinaan menin sekaisin, kumpi nyt olikaan äänessä, varsinkin kirjan lopussa. Piti siis palata kappaleen alkuun katsomaan kummankos vuoro nyt oli kertoa. Tarinat kietoutuvat yhteen lopussa niin tiiviisti.

Kirjassa väläytetään varsin tuttuja historiallisia hahmoja kovin tavallisina arkisina henkilöinä. Pidin siitä. Se toi ahaa-elämyksiä pitkin kirjaa. Tuttuuden tunnetta. En ole kaksinen historian tuntija, joten en osaa sanoa oliko kirjassa paljonkin "historiallisia virheitä", mutta minuun meni täydestä.

Oikein mukava ja viihdyttävä kirja. Täytynee tutustua kirjailijan muuhunkin tuotantoon.

Minun arvioni: Viihde-opus.

Elämän viidakossa

Sabine Kuegler: Elämän viidakossa

Kustantaja: Tammi 2011
Isbn: 978-951-31-5764-7
199 s.

Sabine Kuegler vietti lapsuutensa Länsi-Papuassa, jonne hänen kielentutkijavanhempansa olivat asettuneet selvittämään eristyksissä eläneen fayu-heimon kieltä ja tapoja. Sabine-tyttö kasvoi heimon arvomaailmaan, hän oppi lukemaan luontoa ja viidakkoa. Elämä oli onnellista ja turvallista.
17-vuotiaana Sabine matkusti kouluun Sveitsiin ja sieltä Saksaan, vanhempiensa kotimaahan ja ihmemaailmaan, josta hän oli nähnyt vain kuvia ja kuullut pelkästään puhuttavan.

Elämän viidakossa kertoo siitä, mitä sitten seurasi, minkälaista elämä tuossa maailmassa todellisuudessa oli. Se kertoo kulttuurien yhteentörmäyksestä ja siitä, millaista viidakossa kasvaneen on elää suurkaupungissa ja maailmassa, jossa kelpaavat vain länsimaiset pelimerkit.
Viidakossa Sabine oli oppinut taitoja ja arvoja, joilla ei yhtäkkiä olekaan mitään käyttöä. Hänen käytöstään tulkitaan jatkuvasti väärin ja hän tulkitsee itsekin väärin muiden viestejä. Ymmärtämättömyyttään hän on pian raskaana ja ajautuu lapsineen länsimaisen viidakon armoille. Nurkkaan ahdistettuna hän alkaa puolustautua ja on kohta niin haavoilla, että vajoaa masennuksee. Siitä nousemiseen auttaa lopulta vain se, että hän alkaa kirjoittaa elämäntarinaansa. Se muuttaa hänen elämänsä kokonaan.

Minusta tämä kolmas kirja oli paras Sabinen kirjoittamista kirjoista. Hän kuvaa aidosti omaa masennustaan, vaikeuksiaan sopeutua hänelle täysin vieraaseen kulttuuriin ja kaipuuta takaisin lapsuuteen, lapsuuden maisemiin.

Sabine kohtaa myös erään ihmisen, Hilden, joka häikäilemättä käyttää Sabinea ja hänen lähipiiriään omiin, sairaisiin ja hämäriin tarkoitusperiin. Ihmisenä, joka oli kasvanut viidakossa ja jossa yhteisöllisyys oli suurta, valehtelu tuntematonta, Sabine ei osannut ollenkaan suojautua tuollaiselta hyväksikäytöltä. Hän ei edes aluksi ymmärtänyt, että joku voi todella niin käyttäytyä. Itselleni tuli mieleen, josko Hilde oli narsisti, ainakin hänellä tuntui olevan tuollaisia piirteitä. Olisiko edes täällä länsimaisessa kulttuurissa kasvanut ihminen osannut suojatua Hilden juonittelulta? Hildellä oli kauaskantoiset vaikutukset Sabinen elämään. Sopeutumista täysin toisenlaiseen kulttuuriin ei varmasti helpottanut moinen kokemus.

Kirja on kuvaus sopeutumisesta, pohjalla käymisestä ja taistelusta takaisin pinnalle. Sen tunnelma on pitkälti ahdistunut ja tuskainen. Sabine ei ole säästellyt itseään kirjoittaessaan kirjaa.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.

Minun arvioni: tomeraa toimintaa.

Jeninin aamut

Abulhawa, Susan: Jeninin aamut
Kustantaja: Like 2011
Isbn: 987-952-01-0383-5
348 s.

Jeninin aamut kertoo palestiinalaisten ja israelilaisten välisen konfliktin juurista ja historiasta yhden palestiinalaissuvun kautta. Päähenkilöksi kohoaa jeniniläisellä pakolaisleirillä syntynyt Amal. Hänen veljensä Ismael on kadonnut palestiinalaisten pakkosiirron aikana eikä Amalin äiti koskaan toivu lapsensa menettämisestä. Amal kasvaa kuitenkin yhteisön tukemana ja isänsä rakastamana. Aikuistuttuaan Amal löytää uudelleen veljensä, joka tunnistetaan pojan kasvoihin vauvana tulleesta arvesta. Israelilaisen sotilaan perhe on kasvattanut Ismaelin juutalaisena Davidina.

Kaunis ja karu kirja. Sodan julmuudet ovat pysäyttäviä, kauhistuttavia. Täysin käsittämättömiä. Suvun, josta tämä kirja kertoo, kohtalo on ankara ja julma.

Mutta kirja on myös kaunis. Siinä on rakkautta. Toivoa ja ystävyyttä yllättävissäkin paikoissa.  Kieli on myös kaunista, kuvailevaa.

Kirja myös pysäyttää miettimään. Kuka oikeastaan onkaan terroristi? Kuinka anteeksiantavainen minä olisin, jos olisin menettänyt kaiken itselleni tärkeän? Olen aina ihmetellyt mikä saa ihmisen tekemään itsemurhaiskun. Mutta, jos elämä on näin kohdellut, voi olla vaikeaa enää löytää syytä jatkaa. Viha ja katkeruus on taatusti valtava. Sotaahan ei mikään puolusta, eikä terroristitekoja. Mutta ehkä näen paremmin syitä niiden takana kirjan luettuani. Oikeuttamatta ketään silti tappamaan. Mutta olisiko minusta katkaisemaan kostojen kierteen, jos oma kohtaloni olisi ollut samanlainen? Pelkäänpä, etten olisi niin iso sydäminen ihminen.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.

Minun arvioini: antoisa kirja.

Saharan tytär

Jane Johnson: Saharan tytär 
Kustantaja: Tammi 2011
Isbn: 978-951-31-5830-9 
448 s.

Arkeologi-isä jättää Isabellelle perinnöksi mystisen laatikon, jonka sisällä on kirje ja erikoinen pohjoisafrikkalainen amuletti. Isabelle ottaa amuletin mukaansa lähtiessään kiipeilylomalle Marokkoon. Siellä Isabelle joutuu onnettomuuteen, josta hänet pelastaa berberimies Taïb. Yhdessä Taïbin kanssa Isabelle päätyy kaiken mullistavalle matkalle Saharan hiekka-aavikolle.

Mariata kuuluu tuaregeihin, aavikolla elävään hunnun kansaan. Hän elää aikana, jolloin perinteinen paimentolaiselämä on muuttumassa yhä vaikeammaksi ja vaarallisemmaksi. Voimakastahtoisen ja arvonsa tuntevan Mariatan elämä on hurja seikkailu, johon kuuluu sekä suurta rakkautta että suurta surua.
Mystinen amuletti yhdistää Isabellen ja Mariatan tarinat. Vähä vähältä heille molemmille paljastuu, minkälaisia salaisuuksia aavikko kätkee sisäänsä.

Tartuin kirjaan suurella innolla. Tämän tyyppinen kirja viehättää minua. Seikkailua, hieman historiaa ja vieraita kulttuureja. Jossain määrin kirja vastasi mielikuvaani, jossain määrin petyin kirjaan.

Mariatan tarina piti minua otteessaan. Voimakas nainen, joka ei alistu kohtaloonsa, vaan päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä. Hieman epäuskottavaa oli hänen vaelluksensa Saharan autiomaassa. Enpä usko kenenkään selviytyvän ilman vettä ja ruokaa aavikolla niin pitkään. Mutta eipä tuo paljoakaan lukukokemusta haitannut. 

Isabellen tarina sen sijaan käynnistyi minusta aika hitaasti. Minua välillä myös ärsytti Isabellen kylmyys ja kovuus. Ilman Mariatan tarinaa olisin varmaankin kirjan kesken jättänyt. Lopulta kyllä Isabellenkin tarina pääsee vauhtiin ja pitää otteessaan.

Mielenkiintoa loivat myös marokkolaisen kulttuurin avaaminen lukijalle ja maisemien kuvaus. Heräsi hinku päästä itsekin aavikon kauneutta todistamaan. Ja tutustumaan Marokon kulttuuriin, elämään ja ruokiin.

Tarinat kietoutuvat toisiinsa. Minulla oli omat aavistukseni millälailla. Arvasin sinne päin, mutta kirja myös yllätti. Täysin uskottava kirja ei ehkä ole, mutta tarviiko fiktiivisen kirjan sitä välttämättä ollakaan.

Minun arvioni: Viihde opus.

Kyllä minä sinua rakastan

Heidi Tujunen: Kyllä minä sinua rakastan
Kustantaja: Nordbooks 2011
Isbn: 987-952-5908-39-8
191 s.

"Kyllä minä sinua rakastan, vaikken ollutkaan luonasi, kun kipu viilsi koko pienen kehosi läpi. Morfiini teki pahoinvoivaksi ja sai koko kehon tärisemään. Kyllä minä sinua rakastan, vaikka yön pimeinä tunteina et tuntenutkaan kättäni kädessäsi. Hapuilit pimeässä, turhaan. Kyllä minä sinua rakastan, vaikka aamulla herätessäsi et nähnyt kasvojani, vaan tunsit neulan pistävän kädessäsi, sadannen kerran ottavan verta pienistä suonistasi. Kyllä minä sinua rakastan, vaikka en ottanutkaan sinua mukaan. Annoin suukon poskellesi, vilkutin hyvästiksi ja painoin oven perässäni kiinni. En jäänyt kuivaamaan ikävän aiheuttamia kyyneleitä poskillasi. Kyllä minä sinua rakastan. Jokainen ilta rukoilen sinulle hyviä unia, jokainen aamu toivon sinulle hyvää päivää. Jokainen hetki toivon, että tulee päivä, jolloin saan ottaa sinut kotiin. Sillä minä rakastan sinua."

Heidi Tujuselle syntyi kaksostytöt, joiden elämän alkutaival on ollut vaikea. Varsinkin toisen tytön elämän ensimmäiset kuukaudet ovat olleet taistelua lapsen elämästä ja se on aiheuttanut fyysistä ja psyykkistä kuormitusta, jonka alle koko perhe on ollut murtua. Heidin kirja kertoo rakkaudesta, epätoivosta, pelosta, uupumisesta velvollisuuksien ja vastuun keskellä ja siitä kuinka pienet onnen pilkahdukset antavat voimaa kohdata seuraava päivä.

Tositarina Heidin kaksostytöistä. Siitä millaista on, kun toinen kaksosista jääkin sairaalaan vakavasti sairaana ja toinen kotiutuu. Kuinka jaat aikasi lapsiesi välillä? Aina on väärässä paikassa. Aina joku lapsista jää paitsi äidin huomiosta ja sylistä. Miten riittämättömäksi ja huonoksi äidiksi itsensä kaiken tämän keskellä tuntee.

Kirja kertoo myös vaikeudesta luoda kunnollista suhdetta sairaalassa asuvaan lapseen. Äidinrakkaus ei sytykään heti ensi näkemällä. Lapsi tuntuu sairaalan lapselta, ei omalta. Lasta rakastaa ja samalla lapsi tuntuu vieraalle. Repivää, ristiriitaista.

"Olisi paljon helpompaa, jos ei rakastaisi. Ei olisi kiintynyt, ei ikävöisi. Suru ei puristaisi rinnasta pelkästä valokuvan katsomisesta niin kovin, ei meinaa henki kulkea. Olen rakastunut. Olen antanut niiden hellien tunteiden tulla ja ottaa minut valtaansa. Sen vuoksi tämä erossa olo tekee kauhean kipeää. Itkettäisi koko ajan. Olen niin tavattoman surullinen ja väsynyt. Väsynyt tähän kaikkeen."

Kirja oli koskettava. Heidi kuvaa uskottavasti tunteitaan. Paljon samoja ajatuksia ja tunteita kuin mitä olen itse lasteni kanssa käynyt läpi. Minua varoiteltiin useammalta taholta varaamaan pino nenäliinoja. Minua kirja ei kuitenkaan onnistunut koskettamaan niin syvältä, että se olisi avannut vesihanat. Ehkäpä olen oppinut jo pitämään jonkinlaista suojamuuria päällä. Sukeltamasta liian syvälle toisen ajatuksiin ja tunteisiin. Tai sitten Heidin tyyli kirjoittaa ei vain kolahtanut juuri minun sydämeeni tarpeeksi lujaa. Vaikuttunut silti olin, surullinenkin heidän puolestaan.

Helppo ja nopea luettava. Aihe taas on raskas ja surullinen. Toisen hätä ja lapsen kärsimys ei varmasti jätä ketään kylmäksi.

Minun arvioni: antoisa kirja.

Viimeinen mies

Aravind Adiga: Viimeinen mies

Kustantaja: Avain 2011

ISBN: 978-951-692-873-2

578 s.

Aravind Adigan odotettu, uusi romaani piirtää tarkkanäköistä kuvaa Intiasta, joka yrittää sopeutua nykyajan kasvaviin paineisiin ja silti pitää kiinni monituhatvuotisista perinteistään.
Vishram-taloyhtiö on kuin pieni kylä Mumbaissa slummin laidalla. Talo on uskontojen ja aatteiden sulatusuuni, joka rapistuu hitaasti asukkaidensa ympärille. Sisällä talossa on kuitenkin elämää, ystävyyttä ja yhteisiä aterioita. Yllättävä tarjous mullistaa taloyhtiön elämän ja saa naapurit nousemaan toisiaan vastaan.
Miten toimivat asukkaat, jotka eivät ole valmiita myymään kotiaan? Voiko yksi mies murskata muiden unelmat? Mihin kateus ja pyrkimys jatkuvaan kasvuun johtavat, ja kenellä on lopuksi eniten valtaa?

Kahtiajakoinen lukukokemus. Tarinan alkuvirittely oli aika pitkä pätkä. Ja myös pitkäveteistä paikoitellen. Alkuun näytti, että keskeisiä henkilöitäkin on niin paljon, etten perässä pysy. Olin jo muutamaan otteeseen jättämässä kirjaa kesken. Sinnillä jatkoin. Ajattelin, etten nyt putkeen toista kirjaa kesken jätä. Ja onneksi jatkoin.

Yhtäkkiä kirjan tahti muuttuikin toisenlaiseksi. Kirja ei edelleenkään ole mikään vauhdikas toimintatrilleri, mutta tarina alkoi etenemään joutuisammin. Mielessäni kannustin tuota yksinäistä miestä: "Älä anna periksi! Näytä niille närhen munat!".

Kirja laittoi minut myös miettimään miten itse toimisin tuossa tilanteessa. Kuinka paljon ystävyys merkitsee ja minkälaisiin uhrauksiin olisin valmis ystävyyden vuoksi? Ottaisinko itse suuret rahat? Kirja kertookin siitä mihin ahneus ja raha ihmisen voi viedä. Mitä kaikkea ihminen on valmis tekemään saadakseen itselleen paremman ja rikkaamman elämän. Tiivis ystävyys ja naapuruus muuttuukin nopeasti ja helposti vihasuhteeksi.

Kannattaa sinnitellä alun ylitse. Kirja käynnistyy hiiiiitaaaasssssti. Sen jälkeen on oikein kelpo kirja. En kuitenkaan innostunut kirjailijasta niin, että etsimällä etsisin käsiini hänen muita teoksiaan.

Minun arvioni: välipalakirja.

Kätilö

Kettu, Katja: Kätilö

Kustantaja:Wsoy 2011

Isbn:987-951-0-38200-4

344 s.

Suuri romaani Lapin sodasta.

Kätilö on tosipohjainen kertomus Suomalaisnaisen ja SS-upseerin yhteentörmäyksestä Lapin sodan kynnyksellä. Se on väkevä todistus siitä mihin ihminen on valmis rakkauden tähden.
Katja Ketun vahvaääninen romaani taikoo esiin vaietun historian, vankileirien ja saksalaissotilaiden sotamorsiamien Suomen. 

Minä yritin. Minä yritin ihan tosissani. Tämä kait olisi kirja, mikä jokaisen paljon lukevan kuuluisi lukea. Jaksoin lukea sivulle 153 asti. Mutta ei. Ei vain ollut minun kirjani.

Kieli oli hyvin omintakeista, ronskiakin. Se piti mielenkiintoni yllä, jotta jaksoin tuohonkin asti lukea. Mutta samalla se häiritsi lukukokemusta. Meinatin välillä olin kyllä aika pihalla; mitähän äskenkin oikein tapahtui. Vähän väliä tuntui, etten oikein tajunnut missä mennään. Juoni ei sinänsä ole vaikea eikä sekava. Mutta tapa kertoa oli, ainakin minulle. Se oli myös kovin hidasta luettavaa. Normaaliin tapaan ei voinut silmätä sanoja läpi, vaan monet piti ihan lukemalla lukea. Kirjain kirjaimelta.

-Minun pitäsi päästä leirile töihin. Titovkhan.
Sekä Aune että Jouni jättivät tasetin ilmaan roikkumaan. Sitten kuului Aunen mupellus sokeripalan takaa:
-Elä sie Vikasilimä hulluja puhu.
Jouni säesti:
-Mitä sie tänne tulet esittämähän? Mene jonkun sakemannin kätyrin luo. Mene Rovaniemele, sielä net näitä päätöksiä tekheet.
Mutta me kaikki tiesimme etteivät ne minua sillä tavalla huolisi. Ne tarkastaisivat taustat ja saisivat tietää. Isästä ja muusta.
Sitten Aunen silmiin syttyi oivallus. Jouni oli kielinyt Aunellekin, että sinä olit matkalla leirille.
-Voi tyttö rukka rupinokka, sitä sakemanniako sie haluaisit rykiä? Unoha sie se. Mie suenpalleista pistän sulle kääreen niin ei himot valavota.

Pääsee minulla kesken jääneiden kirjojen listalle. Ei vain ollut minua varten tämä kirja.

Vastapainoksi jälleen: Lukuisa-blogin kirjoittaja on tykännyt kirjasta.

Minun arvioni: sekoitus omituista opusta ja paperin tuhlausta. Pisteet kuitenkin kielestä!

Elämän lempeät maut

Erica Bauermeister: Elämän lempeät maut

Alkuteos: The School of Essential Ingredients

Kustantaja: Bazar 2011
978-952-563-742-7
216s.

Elämän lempeät maut on lumoava tarina yhteen kietoutuvista ihmiskohtaloista sekä ruoasta ja sen lähes taianomaisesta voimasta. Mauista, jotka palauttavat mieleen kaukaisia muistoja, aineksista, jotka ilahduttavat tai rauhoittavat, ja tuoksuista, jotka lohduttavat.

Lillian on tarkkanäköinen kokki, joka pitää ravintolassaan Lempeiden makujen kokkikoulua. Hän on jo lapsuudessaan oppinut, että oikeanlainen ruoka paitsi täyttää vatsan myös tyydyttää henkisen nälän. Lillianin kurssille kokoontuu kerran kuussa kahdeksan sangen erilaista oppilasta, joilla on jokaisella oma tarinansa kerrottavanaan. Mukana ovat esimerkiksi Claire, nuori äiti, joka pelkää kadottaneensa itsensä vaipanvaihdon ja imetyksen uumeniin, ja Tom, surumielinen asianajaja, joka ei ole toipunut kokemastaan suuresta menetyksestä.

Lillianin hellävaraisessa ohjauksessa kurssilaiset oppivat paitsi ruoanlaittoa myös paljon uutta itsestään ja muista oppilaista. Monet huomaavat löytäneensä sellaista, mitä he eivät edes olleet tienneet etsivänsä. Yksi kohtaa kurssilla sydänystävän, toinen saa tunneilta voimaa muuttaa elämänsä.

Lempeä kirja edellisen rankan lukukokemuksen jälkeen. Oikein sopiva kirja tähän väliin. Kieli on kaunista ja kuvailevaa. Vertaukset omalaatuisia.

Kun sipulisilppu alkoi hävitä voihin, Lillian lisäsi hienonnetun inkiväärin, josta nouseva tuoksu oli jotain suudelman ja leikillisen läimäytyksen väliltä. Seuraavaksi tuli valkosipuli, joka asettui inkiväärin alle pehmeän ja lämpimän tyynyn tavoin, ja sitten suola ja pippuri.

Kirjan tunnelma on rauhaisa, levollinen. Siinä nautitaan kaikilla aisteilla. Kurssilaisten tarinat kerrotaan ikään kuin pieninä novelleina. Ne kietoutuu yhteen kurssin ja Lillianin myötä. Vaikka jokaisen tarina kerrotaan erikseen, etenee kurssi ja kertomus kuitenkin koko aika.

Kirja on sopiva luettava välipalaksi, sillä se ei ole paksu. Mielestäni se ei tarjoa mitään tajunnan räjäyttävän ihmeellistä, mutta toimi oikein hyvin palauttavana kirjana ahdistavan ja kurkkua kuristavan lukukokemuksen jälkeen. Nimensä mukaisesti lempeä ja lämmittävä lukukokemus.

Minun arvioni: hyvän mielen kirja.

City of Glass (lasikaupunki)

Cassandra Clare, Lasikaupunki – Varjojen kaupungit III

Kustantaja: Otava 2011
alkuteos: The Mortal Instruments Book Three

Isbn: 978-951-1-23821-8 400 s.

Tulikuuman fantasiatrilogian kiihkeästi odotettu kolmas
osa ei fanien onneksi jääkään sarjan viimeiseksiÄitinsä hengen pelastamiseksi Claryn on lähdettävä Idrisin Lasikaupunkiin,
Varjometsästäjien alkukotiin, ja uhmattava näiden ikuista lakia. Claryn itsepintaisuus ei miellytä Jacea.

Idrisissä Clary saa lisää tietoa taustastaan ja löytää yllättävän
seuralaisen: vetovoimaisen ja salaperäisen Sebastianin.
Varjometsästäjien ainoa selviytymiskeino näyttää olevan liittoutuminen vanhojen vihollistensa alamaailman väen kanssa. Claryn on
ehdittävä ottaa haltuun uudet voimansa, ennen kuin tuho on käsillä.

Ja mikä onkaan salaperäisistä kohtalon välineistä kolmas?

Tämä kolmas osa oli mielestäni vauhdikkain ja paras. Yllättäviäkin käänteitä oli, mutta suurimman osan kyllä aavistelin jo etukäteen. Tosin se ei lukunautintoa huonontanut. En edes odottanut kirjalta suuria mullistavia ja uusia näkökulmia tähän genreen. Huumoriakaan ei puuttunut, kuten ei muistakaan osista. Henkilöiden keskustelut ovat nokkelia ja sisältävät paljon hyväntahtoista piikittelyä.

Kolmannessa osassa en kuitenkaan pystynyt välttämään vertailua Lordi Voldemorttiin ja Harry Potteriin. Samanlainen hyvän ja pahan taistelu oli käynnissä. Asetelmassakin oli jotain tuttuuden tunnetta, vaikka tässä kirjassa Valentine on päähenkilöiden isä ja samalla vihollinen. Tuo asetelma tuo oman värinsä tietenkin vihollisen haastamiseen. Onko Clarysta ja Jacesta kuitenkaan päihittämään isäänsä tiukan paikan tullen?

Jos vampyyritarina rakkaudella, yliluonnollisilla hahmoilla ja fantasiamausteilla kiinnostaa, on tämä sarja ihan ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Vaikkei maailman omalaatuisin olekaan. Mutta kirjoittajan tyyli on nokkelaa, teksti sujuvaa ja helppoa; ja vauhtia ja tapahtumia riittää.

Nelososa on minulla vielä lukematta, vitonen ilmestyy toukokuussa. Ehdottomasti luen. Mutta välissä luen jotain muuta. Liian monta kirjaa samalta kirjailijalta perä perään alkaa tympimään. Vaihtelu virkistää.

Minun arvioni: tomeraa toimintaa.