J.S. Meresmaa: Mifongin perintö
Kustantaja: Karisto 2012
Isbn: 978-951-23-5446-7
470 s.
Salaperäinen Rondestanien suku pitää antikvariaattia Sudhaerinmaassa, ja kun käy ilmi, että yksi neljästä kuuluisasta Keisarin kirjasta on saatavilla Merontesissa, keskimmäinen veli Dante lähtee tavoittamaan kallisarvoista teosta seurassaan erottamaton kumppaninsa, musta puuma Reu. Merontesissa hän tulee vahingossa pelastaneeksi hyiseen jokeen pudonneen valtakunnan prinsessan Ardisin, joka on luvattu vaimoksi Belonen ikääntyneelle kuninkaalle. Siitä alkaa uskomattomia käänteitä saava seikkailu, joka vie Danten vankityrmään, merirosvolaivan kannelle ja lopuksi tulivuoren sisällä sijaitsevaan myyttisen alkuolennon – tulen mifongin – kotiluolaan.
Kuva ja teksti: Karisto
Hittisuora jatkuu heti perään toisella kovalla kotimaisella fantasialla. Tämä kirja on jo tovin keikkunut TBR100 -listallani. Nyt oli sopiva kolo lukaista kirja ja antautua sen vietäväksi.
Minä muuten kuvittelin kirjaa lukiessani kirjoittajan olevan mies. Viimeisen sanan kirjasta luettuani kurkistin vielä takakannen lipareeseen ja kas kummaa, minua katselikin naishenkilö kirjailijaesittelyssä. Mistä lie noussut tuo ajatus, että kirja on miehen kirjoittama.
Mutta itse kirjaan. Kirjan päähenkilöt Dante ja Ardis ovat helposti lähestyttäviä ja inhimillisiä. Ardis on toisinaan kovin lapsellinen, mutta onhan hän elänyt suojattua elämää hovissa. Maailma on näyttäytynyt hänelle hyvin toisenlaisena kuin meille tavallisille tallaajille. Anteliaasta ja yltäkylläisestä elämästä huolimatta on Ardis kohdannut myös surua lapsuudessaan. Dante taas on kokenut soturi ja maailmanmatkaaja. Heti ensikohtaamisesta lähtien säkenöi Danten ja Ardiksen välillä. Vaikka heidän keskinäinen tarinansa ei ole pääasia kirjassa, tuo se oman värinsä kirjaan. Pieni mauste kokonaisuudessa.
Eräänä kevätkuun alun tuulisena päivänä Ardis oli faronin kanssa kävelyllä lähimetsikössä. He olivat ajaneet sinne vaunuilla ja jättäneet ajurin polttelemaan piippua metsänlaitaan. Metsä oli sama pyökkimetsä, jossa Dante oli kertonut hänelle Eloisista muutamaan kuukautta aiemmin. Nyt tuuli oli viskonut puista oksia hangille, joiden pinta kiilteli sinihohtoisena ja kantoi askeleen. Ardisin mielestä metsä näytti hylätyltä ja kylmältä. (s. 174)
Kirjassa vilisee paljonkin henkilöitä, osa varsin tiivisti mukana juonen kuvioissa. Minä, joka varsin nopeasti tipahdan kärryiltä seuratessani ison henkilömäärän toilailuja, pysyin hyvin kärryillä. Ei tarvinnut palata taaksepäin tarkistamaan kuka tämä henkilö nyt oikein olikaan. Meresmaa onnistuu pitämään lukijan hyvin kyydissä mukana.
Juoni etenee mukavasti eteenpäin eikä tylsää kohtaa kirjassa ollut. On juonittelua, takaa-ajoa, pettymyksiä ja pikkuisen taisteluakin. Itse mifonki jäi minulle kuitenkin hieman kysymysmerkiksi. Mikä tuo mifonki ihan tarkalleen ottaen on? Mikä sen osuus tarinan kokonaisuudessa, tarinan historiassa? Ehkäpä sitä tarkennetaan seuraavassa osassa.
Kova kotimainen fantasiakirja! Vaikka kirja luokitellaan nuorten kirjaksi, ei se tuntunut nuoruusvuosiaan vain muistelevasta lukijasta ollenkaan lapselliselta tai selittelevältä.
Minun arvioni: fantasialukutoukan unelma.
Hyvä kirja kaappaa mukaansa, kuljettaa toisenlaiseen maailmaan ja jää viipyilemään ajatuksiin pitkäksikin aikaa.
15. helmikuuta 2013
Mifongin perintö
Tunnisteet:
2012,
fantasia,
J.S. Meresmaa,
kotimainen,
nuorten kirjat
14. helmikuuta 2013
Kaukamoinen
Petteri Hannila: Kaukamoinen
Kustantaja: Oma kustanne 2013
Ota vastaan kutsu kauas Pohjolaan. Aikaan ja paikkaan, joka elää vain kaukaisissa kuvitelmissamme hämärästä menneisyydestä. Metsiin, joiden pintaa yksikään aura ei ole koskaan puhkaissut. Nämä tarinat kulkevat tuon kaukaisen maan tuulissa ja puissa, ikiaikaisen metsän viileissä kuiskauksissa.
Vierra on itsepäinen tyttö kainujen heimosta. Kun hän serkkunsa kanssa lähtee pyhälle matkalleen kohti aikuisuutta, lähtevät samalla liikkeelle myös hänen elämänsä suunnan määräävät voimat.
Pystyykö Vierra rikkomaan kiveen maalatun polkunsa, jonka on määrä johtaa hänet kohti myrskyjen ja vaikeuksien täyttämää elämää? Voiko hän löytää paikkansa heimonsa joukosta, vai onko hänen täytettävä kohtalonsa Kaukamoisena?
Rehellisyyden nimissä kerrottakoon, että sain tämän kirjan arvostelukappaleena. Se ei kuitenkaan vaikuta blogitekstiini millään lailla. Vaikutusta sillä oli enemmänkin lukukokemukseen. Jännitin tarttua kirjaan. Mitä jos en pidäkään siitä? Kuinka osaan sen kertoa kauniisti?
Jännitys haihtui kyllä hyvin nopeasti kirjaan tartuttuani. Se imaisi heti mukaansa. Kirja ammentaa voimansa pohjoisesta mytologiasta, taruhahmoista, Suomen luonnosta ja historiasta. Nimi ja runot toivat elävästi mieleeni Kalevalan ja sen mystiikan, taian.
Lähde kaunis läikähtele
vetehinen välkähtele
valuta pyhät vetesi
suurenmoiset suosta nosta
(s.18)
Vierraan, päähenkilöön, oli helppo samaistua. Hän oli kovin suomalaisen oloinen, hyvässä mielessä. Eteenpäin mentiin, vaikka hampaat irvessä. Luovuttaa ei saanut. Ja kovia Vierra tarinan aikana kokeekin. Mutta jossain syvällä hänessä kytee koko aika elämänhalu ja voima, joka ajaa Vierraa eteenpäin vastoinkäymisistä huolimatta.
Pidin kirjan kielestä. Siinä oli omanlainen rytmi, nuotti. Se soljui ja kuvaili. Olematta liian rönsyilevä tai selittelevä. Haistoin metsän tuoksun, tunsin lumen kylmyyden. Tapahtumaympäristönä tuttu suomalainen maisema auttoi eläytymään, piirtämään kuvan verkkokalvoille.
Kahden pitkäveneen lohikäärmepäiset kokat ilmestyivät esiin sumusta kuin muinaisaikojen merihirviöt. Laivoja soutavien miesten äänet kaikuivat oudosti läpitunkemattomassa ilmassa sekoittuen veden loiskeeseen ja airojen natinaan kosteita puupintoja vasten. Loppusyksyn sää pohjanlahdella saattoi vaihdella rajusti tarjoten matkalaisille mitä tahansa lämpimästä auringonpaisteesta hyiseen lumituiskuun. Veneiden keulassa seivoivat tähystäjät, jotka herkeämättä tuijottivat edessä häämöttävään harmaaseen ja kosteaan seinämään. He soutivat tuntemattomilla vesillä. Pienikin virhe saattoi merkitä haaksirikkoa hyisellä merellä. (s.49)
Pidin kirjasta, pidin kovasti. Suorastaan harmittelen, että olen näin myöhään keksinyt suomalaisen fantasian. Sillä tämänkään teoksen ei tarvitse yhtään häpeillä ulkomaisten kavereidensa joukossa.
Minun arvioni: tomeraa toimintaa.
Kustantaja: Oma kustanne 2013
Ota vastaan kutsu kauas Pohjolaan. Aikaan ja paikkaan, joka elää vain kaukaisissa kuvitelmissamme hämärästä menneisyydestä. Metsiin, joiden pintaa yksikään aura ei ole koskaan puhkaissut. Nämä tarinat kulkevat tuon kaukaisen maan tuulissa ja puissa, ikiaikaisen metsän viileissä kuiskauksissa.
Vierra on itsepäinen tyttö kainujen heimosta. Kun hän serkkunsa kanssa lähtee pyhälle matkalleen kohti aikuisuutta, lähtevät samalla liikkeelle myös hänen elämänsä suunnan määräävät voimat.
Pystyykö Vierra rikkomaan kiveen maalatun polkunsa, jonka on määrä johtaa hänet kohti myrskyjen ja vaikeuksien täyttämää elämää? Voiko hän löytää paikkansa heimonsa joukosta, vai onko hänen täytettävä kohtalonsa Kaukamoisena?
Rehellisyyden nimissä kerrottakoon, että sain tämän kirjan arvostelukappaleena. Se ei kuitenkaan vaikuta blogitekstiini millään lailla. Vaikutusta sillä oli enemmänkin lukukokemukseen. Jännitin tarttua kirjaan. Mitä jos en pidäkään siitä? Kuinka osaan sen kertoa kauniisti?
Jännitys haihtui kyllä hyvin nopeasti kirjaan tartuttuani. Se imaisi heti mukaansa. Kirja ammentaa voimansa pohjoisesta mytologiasta, taruhahmoista, Suomen luonnosta ja historiasta. Nimi ja runot toivat elävästi mieleeni Kalevalan ja sen mystiikan, taian.
Lähde kaunis läikähtele
vetehinen välkähtele
valuta pyhät vetesi
suurenmoiset suosta nosta
(s.18)
Vierraan, päähenkilöön, oli helppo samaistua. Hän oli kovin suomalaisen oloinen, hyvässä mielessä. Eteenpäin mentiin, vaikka hampaat irvessä. Luovuttaa ei saanut. Ja kovia Vierra tarinan aikana kokeekin. Mutta jossain syvällä hänessä kytee koko aika elämänhalu ja voima, joka ajaa Vierraa eteenpäin vastoinkäymisistä huolimatta.
Pidin kirjan kielestä. Siinä oli omanlainen rytmi, nuotti. Se soljui ja kuvaili. Olematta liian rönsyilevä tai selittelevä. Haistoin metsän tuoksun, tunsin lumen kylmyyden. Tapahtumaympäristönä tuttu suomalainen maisema auttoi eläytymään, piirtämään kuvan verkkokalvoille.
Kahden pitkäveneen lohikäärmepäiset kokat ilmestyivät esiin sumusta kuin muinaisaikojen merihirviöt. Laivoja soutavien miesten äänet kaikuivat oudosti läpitunkemattomassa ilmassa sekoittuen veden loiskeeseen ja airojen natinaan kosteita puupintoja vasten. Loppusyksyn sää pohjanlahdella saattoi vaihdella rajusti tarjoten matkalaisille mitä tahansa lämpimästä auringonpaisteesta hyiseen lumituiskuun. Veneiden keulassa seivoivat tähystäjät, jotka herkeämättä tuijottivat edessä häämöttävään harmaaseen ja kosteaan seinämään. He soutivat tuntemattomilla vesillä. Pienikin virhe saattoi merkitä haaksirikkoa hyisellä merellä. (s.49)
Pidin kirjasta, pidin kovasti. Suorastaan harmittelen, että olen näin myöhään keksinyt suomalaisen fantasian. Sillä tämänkään teoksen ei tarvitse yhtään häpeillä ulkomaisten kavereidensa joukossa.
Minun arvioni: tomeraa toimintaa.
Tunnisteet:
2013,
e-kirja,
fantasia,
kotimainen,
Petteri Hannila
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)