Kaukamoinen

Petteri Hannila: Kaukamoinen
Kustantaja: Oma kustanne 2013

Ota vastaan kutsu kauas Pohjolaan. Aikaan ja paikkaan, joka elää vain kaukaisissa kuvitelmissamme hämärästä menneisyydestä. Metsiin, joiden pintaa yksikään aura ei ole koskaan puhkaissut. Nämä tarinat kulkevat tuon kaukaisen maan tuulissa ja puissa, ikiaikaisen metsän viileissä kuiskauksissa.

Vierra on itsepäinen tyttö kainujen heimosta. Kun hän serkkunsa kanssa lähtee pyhälle matkalleen kohti aikuisuutta, lähtevät samalla liikkeelle myös hänen elämänsä suunnan määräävät voimat.

Pystyykö Vierra rikkomaan kiveen maalatun polkunsa, jonka on määrä johtaa hänet kohti myrskyjen ja vaikeuksien täyttämää elämää? Voiko hän löytää paikkansa heimonsa joukosta, vai onko hänen täytettävä kohtalonsa Kaukamoisena?

Rehellisyyden nimissä kerrottakoon, että sain tämän kirjan arvostelukappaleena. Se ei kuitenkaan vaikuta blogitekstiini millään lailla. Vaikutusta sillä oli enemmänkin lukukokemukseen. Jännitin tarttua kirjaan. Mitä jos en pidäkään siitä? Kuinka osaan sen kertoa kauniisti? 

Jännitys haihtui kyllä hyvin nopeasti kirjaan tartuttuani. Se imaisi heti mukaansa. Kirja ammentaa voimansa pohjoisesta mytologiasta, taruhahmoista, Suomen luonnosta ja historiasta. Nimi ja runot toivat elävästi mieleeni Kalevalan ja sen mystiikan, taian. 

Lähde kaunis läikähtele
vetehinen välkähtele
valuta pyhät vetesi
suurenmoiset suosta nosta
(s.18)

Vierraan, päähenkilöön, oli helppo samaistua. Hän oli kovin suomalaisen oloinen, hyvässä mielessä. Eteenpäin mentiin, vaikka hampaat irvessä. Luovuttaa ei saanut. Ja kovia Vierra tarinan aikana kokeekin. Mutta jossain syvällä hänessä kytee koko aika elämänhalu ja voima, joka ajaa Vierraa eteenpäin vastoinkäymisistä huolimatta.

Pidin kirjan kielestä. Siinä oli omanlainen rytmi, nuotti. Se soljui ja kuvaili. Olematta liian rönsyilevä tai selittelevä. Haistoin metsän tuoksun, tunsin lumen kylmyyden. Tapahtumaympäristönä tuttu suomalainen maisema auttoi eläytymään, piirtämään kuvan verkkokalvoille.

Kahden pitkäveneen lohikäärmepäiset kokat ilmestyivät esiin sumusta kuin muinaisaikojen merihirviöt. Laivoja soutavien miesten äänet kaikuivat oudosti läpitunkemattomassa ilmassa sekoittuen veden loiskeeseen ja airojen natinaan kosteita puupintoja vasten. Loppusyksyn sää pohjanlahdella saattoi vaihdella rajusti tarjoten matkalaisille mitä tahansa lämpimästä auringonpaisteesta hyiseen lumituiskuun. Veneiden keulassa seivoivat tähystäjät, jotka herkeämättä tuijottivat edessä häämöttävään harmaaseen ja kosteaan seinämään. He soutivat tuntemattomilla vesillä. Pienikin virhe saattoi merkitä haaksirikkoa hyisellä merellä. (s.49)

Pidin kirjasta, pidin kovasti. Suorastaan harmittelen, että olen näin myöhään keksinyt suomalaisen fantasian. Sillä tämänkään teoksen ei tarvitse yhtään häpeillä ulkomaisten kavereidensa joukossa. 

Minun arvioni: tomeraa toimintaa.