Viattomat

Torey Hayden: Viattomat
Kustantaja: Otava 2012
Isbn: 978-951-1-26021-9
380 s.

Kaivostoiminnan kuihduttua montanalaiseen Abundancen pikkukaupunkiin tuovat elämää enää elokuvatähdet, jotka pakenevat vuoristolukaaleihinsa julkisuutta. Yksi heistä on Spencer Scott, joka joutuu yllättäen huolehtimaan yhdeksänvuotiaasta pojastaan.

Kaupungin toisella laidalla vähävarainen yksinhuoltajaäiti on juuri haudannut pienen poikansa ja yrittää saada elämänsä raiteilleen. Hädän hetkellä poikaystävä keksii kohtalokkaan suunnitelman. Sieppaamalla kuuluisan näyttelijän pojan nuoripari voisi kiristää sievoisen rahasumman ja aloittaa uuden elämän.

Pohdin kirjastossa tovin tartunko tähän kirjaan vai en. Aikaisemmat Haydenilta lukemani fiktiiviset kirjat eivät ole oikein kolahtaneet vaikka taas tositarinat ovat olleet vetäviä ja hyvin kerrottuja. Poikkeusta ei tehnyt tämäkään kirja. Ei oikein kolahtanut.

Päähenkilöt eivät ole oikein uskottavia. Ainakin ne on karrikoitu liikaa. Spencer Scott on itsekäs näyttelijä, joka kohtelee kaikkia ihmisiä tylysti ja sekoilee lääkkeiden ja viinan kanssa. Hänelle ihmiset ovat vain kulutustavaraa. Yksinhuoltaja äiti on sinänsä hyväsydäminen, mutta liian pehmo. Hänellä ei ole rohkeutta lähteä huonosta suhteesta, vaan tuntuu olevan muiden kynnysmatto. Sama se mitä tapahtuu ja tuntuisi kuinka väärältä.  Tuo yksinhuoltaja äiti uskoo sinisilmäisesti hyvää muista.

Äidin poikaystävä on taas hölmö taivaanrannan maalari, joka haaveilee paremmasta elämästä, mutta todellisuuden taju on aivan kadoksissa. Ja viina vie. Surkea lapsuuskin on kaikilla hahmoilla, totta kai. Niin ja tuo kaapattu poika. Kaikkien aikuisten hyljeksimä, rääväsuinen ja pullea poika, jota kiinnostaa vain pelaaminen. Ja jotta soppa olisi tarpeeksi siirappinen (nyt kaikki, jotka eivät ole lukeneet kirjaa ja haluavat sen lukea, voivat loikata seuraavan yli) kaikki, paitsi hölmö poikaystävä, tajuavat omat ongelmansa ja kohtaavat ne.

Juonikin oli kovin heppoinen. Ennalta-arvattava. Tarina kyllä etene koko aika melko hyvin. Jonkun verran kuitenkin pompin, kun en vain jaksanut lukea henkilöiden pohdintoja tai unia. Ihmetystä minussa herätti se, että yksinhuoltaja äiti ei kovin paljoa tuntunut ikävöivän kuolleen poikansa perään. Juuri lapsensa haudanneen äidin luulisi olevan aikaslailla surun murtama.

Yksinhuoltaja äidin ja kaapatun pojan keskustelutkin toisinaan ärsyttivät minua. Ihan kuin Hayden olisi halunnut niiden kautta opettaa ihmisiä. Kertoa kuinka kohdella hyljeksittyä lasta ja kuinka olla lapselle läsnä.

Minusta Hayden ei ole parhaimmillaan näissä fiktiivisissä kirjoissa. Tarinat ovat ohuita. Hänen taitonsa kirjoittaa tulee paremmin esiin tositarinoissa. Hänen kertoessaan minä-äänellä omista oppilaistaan.

Minun arvioni: maanantaikappale.