Kvanttivaras

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras / The Quantum Thief
Kustantaja: Gummerus 2011
Suomentaja: Antti Autio
400 s

Jean le Flambeur on mestarivaras, huijari, josta tiedetään vähän mutta jonka teoista on kuultu kaikkialla. Hän teki kuitenkin yhden virheen ja maksaa siitä nyt virtuaalisessa dilemmavankilassa, jossa vangit pelaavat loputtomia kuolettavia pelejä tuhansia itsensä kopioita vastaan. Kunnes Mieli-niminen nainen tarjoaa hänelle mahdollisuuden vapauteen. Hänen on vain vietävä loppuun yksi keikka, jossa hän ei aikanaan aivan onnistunut…

Teksti: Gummerus

Tässäpä varsin virkistävä lukukokemus. Mieheni suositteli tätä kirjaa minulle. Hän tosin epäili, etten välttämättä pitäisi kirjasta. Mutta tiesin siis jo etukäteen, ettei tämä ole kaikken helppolukuisin kirja. Alkumetreillä olinkin varsin pihalla. Mitä ihmettä? Mitä nämä kaikki kummalliset termit oikein tarkoittavat? Arkontti. Gevulot. Tzaddikki. Täh? Jonkun matkaa luettuani alkoivat termit huvittaa minua. Hihittelin itsekseni. Uskomaton mielikuvitus kirjan kirjoittajalla. Sitten repesin jo ääneen. Kummallisen termi-ilottelun jälkeen jokin maistui täysin ymmärrettävältä. Mieleni perukoissa odotin tähänkin kohtaan jotain kummallista avaruusajan makukokemusta. Jotain, mistä minulla ei olisi mitään aavistusta. Jotain, jonka mielikuvan joutuisin luomaan täysin tyhjästä. Kirja onnistui yllättämään olemalla siinä kohdin tuikitavallinen.

Arkontti katselee sellejä, joissa pienet varkaat, perhoset ja oortilaisnaiset asustavat. Peli alkaa minä hetkenä hyvänsä.
Jospa se maistuu tällä kertaa sitruunasorbetilta? (s. 41)

Tässä kohtaa olin jo vakuuttunut, että kirjailija haluaa leikkiä lukijansa kanssa. Tämä kirja ei ole kirjoitettu liian tosissaan. Menossa on jonkinlainen peli lukijan ja kirjailijan välillä. 

Rajaniemi on luonut omanlaisen maailmansa. Hän ei juuri selittele termejä tai maailmaa. Mielikuvan luominen jää lukijalle. En ymmärrä läheskään kaikkea. Osasta saan kiinni jutun juuresta, mutten pääse kiinni kunnolla ytimeen. Kirjailijalla on selvästi syvällisempi ajatus maailmankuvasta ja -järjestyksestä. Tämä ei kuitenkaan häiritse minua. Jopa itseasiassa pidän tuosta tunteesta, että olen pikkaisen pihalla ja syrjässä koko aika. 

Samassa Mielen ajatukset sotkeutuvat ja hänet valtaa tunne siitä, että hän on elänyt äskeisen hetken aikaisemminkin. Helvetin biosyöte, hän kiroaa itsekseen. Pellegrini se sitten osaa järjestää asiat niin, että minulta lähtee järki. Kodossaan Oortissa Mieli asui komeetan sisään koverretussa jääluolassa parinkymmenen muun oortilaisen kanssa. Tilaa ei ollut juuri enempää kuin Perhosessa, mutta jääluolan ahtaus ei ole mitään verrattuna tunteeseen, jonka kvanttisäikeinen napanuora aiheuttaa. Se kytkee hänet yhteen varkaan kanssa, niin että hän on jatkuvasti tietoinen tämän ajatuksista ja liikkeistä omassa mielessään. Hän suodattaa suurimman osan tietovirrasta pois, mutta yksittäisiä ajatuksia ja tuntemuksia pääsee aina silloin tällöin läpi. (s. 90)

Itse tarina on jonkinlainen veijaritarina. Sankari tuntuu selviytyvän tilanteista aina voittajana. Tai ehkei aina voittajana, mutta kuiville vesille kuitenkin. Itse tarina ei ole niin kummallinen tai vaikeasti tajuttava. Onneksi, sillä sitten voisi käydä kirjan ymmärtäminen jo liian haasteelliseksi. Maailmankuvan ja termistön käsittämisessä on jo tarpeeksi purtavaa yhdelle lukukokemukselle. 

"Me kokeilimme ensimmäisten joukossa, miten kvanttiekonomisia mekanismeja voisi hyödyntää tehokkaasti yhteistyössä. Kaiken panivat alulle kaksi fysiikan laboratoriossa työskennellyttä puolihullua otakua, jotka kähvelsivät työpaikaltaa lomittuneita ioniloukkukubitteja ja kytkivät ne pelialustoihinsa. Siitä alkoi suunnitelmallinen viholliskiltojen ryövääminen ja saaliiden myynti huutokaupassa. Kävi ilmi, että lomittusilmiöllä saattoi tehdä vaikka mitä hauskaa. Pelitkin muuttuivat varsin kummallisiksi - esimerkiksi vangin dilemmaan pystyi nyt yhdistämään telepaattisen elementin. Tuloksena oli täydellinen koordinaatio, ja pelin ratkaisumallit menivät kokonaan uusiksi. Me pyyhimme muilla pöytää ja olimme hukkua mammonaan." (s.110)

Pidin kirjasta todella paljon. Enpä muista monessakaan kirjassa olleeni näin pihalla ja silti pitäväni kirjasta ja jopa nauttivani siitä suuresti. China Miévillen Toiset tulee näin äkkipäätään mieleen. Tosin kirja on varsin toisen tyyppinen, mutta yhtä mieleenpainuva lukukokemut oli kuin tämäkin. Kirjan luettua oli jopa voittaja olo: "Jes, minä tein sen. Koin juuri jotain varsin mielenkiintoista." Suosittelen varsin lämpimästi kirjan lukemista. Tälläistä et ole ihan heti toista lukenut. Jatko-osat menevät aivan ehdottomasti lukulistalle.

Minun arvioni: Lukutoukan unelma.

Karikko

Seita Vuorela: Karikko
Kustantaja: Wsoy 2012
Isbn: 978-951-0-38640-8357 s.

Kaksi 14-vuotiasta poikaa, uhkarohkeat leikit ja kylmäävä onnettomuus. Maaginen tarina nuoruudesta, elämän rajallisuudesta ja matkasta karikkoisen meren mystiselle rannalle.

”Oletetaan että toinen teistä nyt kuitenkin putoaa sen katon läpi ne kymmenen metriä alhaalla odottavalle asfaltille eikä häntä enää ole. Tähdet eivät silti sammu eivätkä kaupungit luhistu. Ihmiset jatkavat koneiston tavoin pyörimistä. Sen yön jälkeen, niin voidaan sanoa, et halua tulla ulos pimeästä. Sen yön jälkeen sinun täytyy päästäksesi pimeästä kertoa siitä tarina.”

Karikko on tarina perheestä, joka ajaa leirintäalueelle ja juuttuu sinne kuin karille. Se on kertomus nuoruudesta, elämän rajallisuudesta ja kaiken tukahduttavasta surusta. Tragedian keskelle joutunut nuori Mitja etsii äitinsä ja veljensä kanssa uusia maamerkkejä kaukaa kotoa. Päämäärättömästi vaeltava kolmikko luulee päätyneensä Lands End -leirintäalueelle sattumalta. Mutta kun Mitja törmää rannalla villien rantapoikien yhteisöön ja kiehtovimpaan tapaamaansa tyttöön, hänen roolinsa seikkailussa tuntuu valmiiksi käsikirjoitetulta. Monisäikeinen tarina punoo lukijan osaksi mysteeriä, joka avautuu mestarillisesti kerros kerrokselta.

Kuva ja teksti: Wsoy.

Tämä kirja on voittanut  Aamulehden ja Tulenkantajat-kirjakaupan perustaman uuden Tulenkantaja-palkinnon. Raadin puheenjohtajana toimi Sofi Oksanen ja hän kuvailee kirjaa näin: 

"Teos on kerronnaltaan poikkeuksellisen tiivis ja eheä. Sen mystiikka ei tunnu päälle liimatulta, vaan luontevalta. Karikko on upea kuvaus kaikissa kulttuureissa tutusta asiasta: hyvästijätöstä ja irti päästämisestä läheisen kuoleman jälkeen. Tarinan miljööratkaisu nostaa vihdoin arvoonsa ulkomaisissa maagisen realismin kauhukuvauksissa yllättävän väheksytyn ympäristön, 70-lukulaisen syrjäisen leirintäalueen. Land's End Campingin sopukoista päähenkilöt, 14-vuotias Mitja-poika ja hänen veljensä Vladimir, löytävät elämän, jossa kulkea unen ja toden rajamailla ja johon leirintäalueen ihmiset ovat juuttuneet."

Kirjan lukemisesta on jo tovi, mutta koitan päästä sen tunnelmaan takaisin. Tämä kirja on maininnan arvoinen ja jatkaa kovaa kotimaista lukuputkeani. Luin tämän samaan syssyyn kuin kaksi aikaisempaa kotimaista fantasiakirjaa.

Minulle ihan ehdoton helmi tässä kirjassa oli kerronta ja kieli. Seitalla on omalaatuinen ote ja tapa kertoa. Pidin hänen tavastaan välillä kirjoittaa suoraan lukijalle. Kertojana toimi päähenkilö Mitja, joka tapaa poikalauman leirintäalueella ja kuin vahingon kautta kulkeutuu heidän joukkoonsa. 

"Kun nyt palaan takaisin rannalle siihen hetkeen, kun en vielä tiedä mitään tuosta kaikesta, alan jälleen ajatella tytön olevan syyllinen koko juttuun. Etenen järjestyksessä, muuten te ette ymmärrä rannan tapahtumia. Te tarvitsette jokaisen askeleen epävarmalla suolla kuten minäkin. Te tarvitsette kaikki kompastumiset ja horjahdukset, jotka minä olen kompastunut ja horjahtanut. Ihan niin kuin minun täytyy astua uudelleen jokainen askel että muistaisin." (s.150)

Välissä Mitjan veli Vladimir kertoo mitä tapahtui Siilossa. Valottaa tapahtumia ennen aikaa leirintäalueella. Nuo tapahtumat Siilossa ovat perusta koko tarinalle. Vaikka tarina itsessään on fiktiota, on tapahtumat Siilossa totta. Turun Sanomissa kerrotaan vuonna 2009 tapaturmasta, jossa kolme poikaa ovat menneet yhdessä hylättyyn siiloon leikkimään ja yksi heistä menehtyi tiputtuaan välikaton läpi. Kirja on omistettu nuorena menehtyneelle pojalle, joten omia yhteenvetoja tästä tulee vedettyä. Varsinkin kun kirjasta on aistittavissa omakohtainen tuska ja menetys. Voin olla myös hyvin väärässä päätelmissäni. Mutta oman  kitkerän mausteensa tämä ajatelma tuo tarinaan.

Tarina vuorotteli näiden kahden lopulta yhteen nivoutuvan tarinan välillä. En kerro enempää, sillä en halua pilata loistavaa juonta ja paljastaa siitä liikaa. Tarinaan punoutuu pikku hiljaa yliluonnollisia aineksia ja se muuttuu mystisemmäksi ja koukuttavammaksi koko aika. Mielestäni taidokkaasti kirjoitettu kirja.

Seita Vuorelan aiempia teoksia ovat Viima (2006) ja Usva (2009)  (käännetty useille kielille). Viima on myös palkittu Ranskassa vuoden parhaana nuortenkirjana. Lukulistalle pompsahtavat ehdottomasti Karikon ansiosta. Karikko markkinoidaan englanniksi nimellä Reef. Toivottavasti kirja saa huomiota myös ulkomailla, sillä kirja on loistava.

Minun arvioni: (nuorten kirjallisuuden) lukutoukan unelma.

Mifongin perintö

J.S. Meresmaa: Mifongin perintö
Kustantaja: Karisto 2012
Isbn: 978-951-23-5446-7
470 s.

Salaperäinen Rondestanien suku pitää antikvariaattia Sudhaerinmaassa, ja kun käy ilmi, että yksi neljästä kuuluisasta Keisarin kirjasta on saatavilla Merontesissa, keskimmäinen veli Dante lähtee tavoittamaan kallisarvoista teosta seurassaan erottamaton kumppaninsa, musta puuma Reu. Merontesissa hän tulee vahingossa pelastaneeksi hyiseen jokeen pudonneen valtakunnan prinsessan Ardisin, joka on luvattu vaimoksi Belonen ikääntyneelle kuninkaalle. Siitä alkaa uskomattomia käänteitä saava seikkailu, joka vie Danten vankityrmään, merirosvolaivan kannelle ja lopuksi tulivuoren sisällä sijaitsevaan myyttisen alkuolennon – tulen mifongin – kotiluolaan.

Kuva ja teksti: Karisto

Hittisuora jatkuu heti perään toisella kovalla kotimaisella fantasialla. Tämä kirja on jo tovin keikkunut TBR100 -listallani. Nyt oli sopiva kolo lukaista kirja ja antautua sen vietäväksi. 

Minä muuten kuvittelin kirjaa lukiessani kirjoittajan olevan mies. Viimeisen sanan kirjasta luettuani kurkistin vielä takakannen lipareeseen ja kas kummaa, minua katselikin naishenkilö kirjailijaesittelyssä. Mistä lie noussut tuo ajatus, että kirja on miehen kirjoittama. 

Mutta itse kirjaan. Kirjan päähenkilöt Dante ja Ardis ovat helposti lähestyttäviä ja inhimillisiä. Ardis on toisinaan kovin lapsellinen, mutta onhan hän elänyt suojattua elämää hovissa. Maailma on näyttäytynyt hänelle hyvin toisenlaisena kuin meille tavallisille tallaajille. Anteliaasta ja yltäkylläisestä elämästä huolimatta on Ardis kohdannut myös surua lapsuudessaan. Dante taas on kokenut soturi ja maailmanmatkaaja. Heti ensikohtaamisesta lähtien säkenöi Danten ja Ardiksen välillä. Vaikka heidän keskinäinen tarinansa ei ole pääasia kirjassa, tuo se oman värinsä kirjaan. Pieni mauste kokonaisuudessa. 

Eräänä kevätkuun alun tuulisena päivänä Ardis oli faronin kanssa kävelyllä lähimetsikössä. He olivat ajaneet sinne vaunuilla ja jättäneet ajurin polttelemaan piippua metsänlaitaan. Metsä oli sama pyökkimetsä, jossa Dante oli kertonut hänelle Eloisista muutamaan kuukautta aiemmin. Nyt tuuli oli viskonut puista oksia hangille, joiden pinta kiilteli sinihohtoisena ja kantoi askeleen. Ardisin mielestä metsä näytti hylätyltä ja kylmältä. (s. 174)

Kirjassa vilisee paljonkin henkilöitä, osa varsin tiivisti mukana juonen kuvioissa. Minä, joka varsin nopeasti tipahdan kärryiltä seuratessani ison henkilömäärän toilailuja, pysyin hyvin kärryillä. Ei tarvinnut palata taaksepäin tarkistamaan kuka tämä henkilö nyt oikein olikaan. Meresmaa onnistuu pitämään lukijan hyvin kyydissä mukana. 

Juoni etenee mukavasti eteenpäin eikä tylsää kohtaa kirjassa ollut. On juonittelua, takaa-ajoa, pettymyksiä ja pikkuisen taisteluakin. Itse mifonki jäi minulle kuitenkin hieman kysymysmerkiksi. Mikä tuo mifonki ihan tarkalleen ottaen on? Mikä sen osuus tarinan kokonaisuudessa, tarinan historiassa? Ehkäpä sitä tarkennetaan seuraavassa osassa. 

Kova kotimainen fantasiakirja! Vaikka kirja luokitellaan nuorten kirjaksi, ei se tuntunut nuoruusvuosiaan vain muistelevasta lukijasta ollenkaan lapselliselta tai selittelevältä. 

Minun arvioni: fantasialukutoukan unelma.

Kaukamoinen

Petteri Hannila: Kaukamoinen
Kustantaja: Oma kustanne 2013

Ota vastaan kutsu kauas Pohjolaan. Aikaan ja paikkaan, joka elää vain kaukaisissa kuvitelmissamme hämärästä menneisyydestä. Metsiin, joiden pintaa yksikään aura ei ole koskaan puhkaissut. Nämä tarinat kulkevat tuon kaukaisen maan tuulissa ja puissa, ikiaikaisen metsän viileissä kuiskauksissa.

Vierra on itsepäinen tyttö kainujen heimosta. Kun hän serkkunsa kanssa lähtee pyhälle matkalleen kohti aikuisuutta, lähtevät samalla liikkeelle myös hänen elämänsä suunnan määräävät voimat.

Pystyykö Vierra rikkomaan kiveen maalatun polkunsa, jonka on määrä johtaa hänet kohti myrskyjen ja vaikeuksien täyttämää elämää? Voiko hän löytää paikkansa heimonsa joukosta, vai onko hänen täytettävä kohtalonsa Kaukamoisena?

Rehellisyyden nimissä kerrottakoon, että sain tämän kirjan arvostelukappaleena. Se ei kuitenkaan vaikuta blogitekstiini millään lailla. Vaikutusta sillä oli enemmänkin lukukokemukseen. Jännitin tarttua kirjaan. Mitä jos en pidäkään siitä? Kuinka osaan sen kertoa kauniisti? 

Jännitys haihtui kyllä hyvin nopeasti kirjaan tartuttuani. Se imaisi heti mukaansa. Kirja ammentaa voimansa pohjoisesta mytologiasta, taruhahmoista, Suomen luonnosta ja historiasta. Nimi ja runot toivat elävästi mieleeni Kalevalan ja sen mystiikan, taian. 

Lähde kaunis läikähtele
vetehinen välkähtele
valuta pyhät vetesi
suurenmoiset suosta nosta
(s.18)

Vierraan, päähenkilöön, oli helppo samaistua. Hän oli kovin suomalaisen oloinen, hyvässä mielessä. Eteenpäin mentiin, vaikka hampaat irvessä. Luovuttaa ei saanut. Ja kovia Vierra tarinan aikana kokeekin. Mutta jossain syvällä hänessä kytee koko aika elämänhalu ja voima, joka ajaa Vierraa eteenpäin vastoinkäymisistä huolimatta.

Pidin kirjan kielestä. Siinä oli omanlainen rytmi, nuotti. Se soljui ja kuvaili. Olematta liian rönsyilevä tai selittelevä. Haistoin metsän tuoksun, tunsin lumen kylmyyden. Tapahtumaympäristönä tuttu suomalainen maisema auttoi eläytymään, piirtämään kuvan verkkokalvoille.

Kahden pitkäveneen lohikäärmepäiset kokat ilmestyivät esiin sumusta kuin muinaisaikojen merihirviöt. Laivoja soutavien miesten äänet kaikuivat oudosti läpitunkemattomassa ilmassa sekoittuen veden loiskeeseen ja airojen natinaan kosteita puupintoja vasten. Loppusyksyn sää pohjanlahdella saattoi vaihdella rajusti tarjoten matkalaisille mitä tahansa lämpimästä auringonpaisteesta hyiseen lumituiskuun. Veneiden keulassa seivoivat tähystäjät, jotka herkeämättä tuijottivat edessä häämöttävään harmaaseen ja kosteaan seinämään. He soutivat tuntemattomilla vesillä. Pienikin virhe saattoi merkitä haaksirikkoa hyisellä merellä. (s.49)

Pidin kirjasta, pidin kovasti. Suorastaan harmittelen, että olen näin myöhään keksinyt suomalaisen fantasian. Sillä tämänkään teoksen ei tarvitse yhtään häpeillä ulkomaisten kavereidensa joukossa. 

Minun arvioni: tomeraa toimintaa.

Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Kustantaja: Teos 2012
Isbn: 978-951-851-443-8
266 s.

Maailmasta on loppumassa vesi. Suunnattoman katastrofin – ehkä ilmastonmuutoksen, ehkä jonkin muun – läpikäynyt ihmiskunta sinnittelee veden vähyyden ja sen säännöstelyä hallitsevan diktatuurin vallan alla. Vain kaatopaikoille hautautunut teknologia ja teemestarien sukupolvien ajan pitämät päiväkirjat muistuttavat entisistä ajoista. Noria on teemestarien sukua, ja pian on hänen vuoronsa ottaa vastaan täysivaltaisen teemestarin arvo, hänen edeltäjiensä tarkkaan varjelema salaisuus. Aikana, jona veden kätkeminen on rikoksista pahin, sotilasvallan katseet kiinnittyvät väistämättä teemestarin taloon…

Teksti: Teos

Tähän kirjaan en olisi kyllä kannen perusteella tullut tarttuneeksi. Ei ole minun makuuni. Onneksi kirjan nimi oli tarttunut muistini syövereihin muista blogeista ja se tuli matkaan viime kirjastoreissulta. Sillä kirja oli loistava!

Dystopiaa on tullut luettua useampi kirja putkeen. Ei mikään tietoinen valinta, ovatpahan vain sellaiset kirjat tarttuneet kouraan. Tämä kirja poikkesi edukseen tässä genressä. Se ei ollut suoraa toimintaa ja tykitystä, vaan verkkaista ja rauhaisaa menoa. Silti pinnan alla tapahtui paljonkin. Juonittelua, kapinointia ja salaisuuksia.

Et yhtä paljon kuin me ajattelemme sinua, vastasin hänelle mielessäni. Sinulla on ulottuvillasi koko maailma, josta meidän jälkemme puuttuvat, ne eivät voi kulua hiljaa pois silmiesi alla. Meillä on vain talo, josta sinä puutut, ja varjelemme jälkiäsi, jotta ne olisivat täällä vähän pidempään, jotta vielä tuntisit ne omiksesi, kun tulet takaisin. Jos tulet. (s.89)

Pidin kirjan kielestä valtavasti. Ihan pelkästään jo se pakotti minut jatkamaan, lukemaan sivun toisensa perään. Ei sillä, että tarina olisi ollut huono. Ei missään tapauksessa. Mutta kieli oli suorastaan hengästyttävää. Vaikka se oli kuvailevaa, tahti kirjassa hidas, seesteinen, ei kirja ollut missään vaiheessa tylsä tai pitkäveteinen. Tunnelma kirjassa oli itämaisen mietiskelevä, vaikkakin kirja sijoittuu Pohjois-Suomeen. Sanalla sanoen, tyyni kirja.

Muistan, miten seisoin huoneessani, hiukset vielä kylvyn jäljiltä vettä tippuen. Pisarat valuivat kapeina noroina alas rintaani ja lapaluitteni väliin. Valmistujaisasu, jota pitäisin seremonioissa kunnes sen saumat antaisivat periksi, lepäsi vuoteella tyhjänä kuin vielä käyttämätön iho, tai kenties jo yltä luotu, odottaen täyttymistään liikkeillä ja hengityksellä ja merkityksillä, tai haudatuksi tulemista. Muiston terävin reuna on kuitenkin hehku ikkunan ulkopuolella: piripintaan kaadetun valon tulenroihuinen ydin, säkenöivämpi kuin mikään toinen päivä, kuin taivas olisi syttynyt täyteen liekkin, ennen kuin yö lasitti sen kauttaaltaan ja maailmani muutui toiseksi. (s.96)

Tyyneydestään huolimatta kirja oli haikea. Elämä tulevaisuuden maailmassa ei ole helppoa. Ihmiset kamppailevat toimeentulostaan ja elostaan maailmassa missä vesi on rajallinen luonnonvara. Vaikka Noria on etuoikeutettu ja hänellä on vettä käytössään enemmän kuin muilla, kohtaa hänkin vastoinkäymisiä ja menetyksiä elämässään. Kirjailija kuvailee Norian tuntoja uskottavasti. Kauniisti, mutta sortumatta ylilyönteihin.

Oli hetkiä, jolloin talon mykkyys, sen seiniin suljetun elämäni liikkumattomuus uhkasi lukita askeleeni kokonaan, kunnes minusta tuntui kuin olisin muuttumassa kiveksi. Ensin jalkani menettäisivät joustavuutensa, niiden iho värjäytyisi vähä vähältä sateenharmaaksi ja kovettuisi, kunnes ne eivät enää taipuisi polvista tai nilkoista enkä jaksaisi nostaa niitä paikoiltaan. Pystymättä ottamaan askeltakaan katselisin, miten huokoinen kallioaines leviäsi minussa taudin kaltaisena, jähmettäisi lantion ja kyljet ja rintakehän, pisaroisi painavana sormenpäihin ja kämmeniin, kahlitsisi ranteet ja kyynärvarret kohdilleen. Viimeisenä kivettyisivät kasvoni: silmäluomet jäisivät auki, ja tuntisin silmien hitaasti kuivuvan voimatta räpäyttää niitä, kuuntelisin sydämeni kaikua kivisen kuoren sisällä, kunnes sekin lopulta lakkaisi. (s.238).

Kaunis ja haikea kirja. Jos dystopialta kaipaa taattua toimintaa, menoa ja mäiskettä, kannattaa tämä kirja jättää väliin. Mutta jos toisenlainen ote kiinnostaa ja haluaa nauttia taitavasta tekstistä, kannattaa kirjaan tutustua. Minulla pääsee top kymppiin tänä vuonna luettujen kirjojen joukosta.

Minun arvioni: runollisen kaunis ja lukutoukan unelma.

Ikitalvi

Ilkka Auer: Ikitalvi – Lumen ja jään maa
Kustantaja: Otava 2010
Isbn: 978-951-1-24669-5
432 s.

Ylistetty kotimainen fantasiasarja Nonna-tytön ja hänen lemmikkijääkarhunsa seikkailuista päättyy komeasti.
 
Nonna on nyt jäänoita, Hiidenkynnen valtiatar, sysilouhijumalan ja jäänlouhien jumalattaren suojeluksessa. Hänellä on hallussaan mahtavat pakkasen ja pimeyden voimat, ja hän haluaa palauttaa louhien vallan. Noridiumin viholliset nawyrilaiset pelkäävät ennustusta, jonka mukaan jäänoita tuhoaisi heidän maansa.
Maiden välille syttyy sota, ja Nonna joutuu lähtemään tielle, joka on täynnä sattumia, vihaa ja vallanhimoa – ja toisaalta kunnioitusta ja rakkautta. Miten käy Noridiumin ja Nawyrin, kun Nonna ja louhijumalat näyttävät voimansa?

Kuva ja teksti: Otava

Ei tämä kirjasarja ole turhaan ylistetty. Pidin siitä valtavasti. Olen vähän huonosti lukenut suomalaista fantasiaa, mutta Ilkka Auerin sarja ei häpeillyt yhtään ulkomaisille. Peittosi monet minun lukemani fantsut mennen tullen.

Koska tämä on Lumen ja jään maa -sarjan viimeinen osa, en kerro juonesta mitään, etten tule paljastaneeksi miten tarina etenee. Tyydynpä kertomaan, että Auer on osannut punoa koukuttavan ja vetävän tarinan. Nonna, kirjan päähahmo, on puoleensavetävä. Hän kehittyy kirjasta toiseen eikä suinkaan ole heti ensimmäisestä lauseesta lähtien kaikkivoipa jäänoita. Hänelläkin on omat heikkoutensa ja inhimilliset piirteet, vaikkakin tässä viimeisessä osassa omaakin jo melkoisen mahtavat noidan voimat.

Lohikäärmeetkin olivat varsin uskottavia, jos mielikuvitusolento sellaista voi olla. Niillä on lohikäärmeille tyypilliset voimat, mahtavatkin, mutteivat ole täysin voittamattomia. Lohikäärmeet olivat jopa paljon inhimillisimpiä kuin monessa muussa fantasiakirjassa.

Pikkuisen minua paikoitellen riipi, että pakkasen, lumipyryn ja myrskyn kuvailua oli ehkä hitusen liikaa. Tokikin nimi Ikitalvi jo antaa olettaa, että kylmissä oloissa mennään, mutta muutamasta kohdasta olisi voinut talven kuvailun jättää väliin. Mutta tämä oli aika pikkuinen juttu kokonaisuudessa.

Kaiken kaikkiaan. Jos olet fantasia edes pikkuisen kiinnostaa, suosittelen Ilkka Auerin kirjoja, ihan ehdottomasti.

Sarjan aiemmat osat:  Sysilouhien sukua, Varjoissa vaeltaja ja Hyinen hauta.

Minun arvioni: fantasia lukutoukan unelma.

Parantaja

Antti Tuomainen: Parantaja

Kustantaja: Helsinki-kirjat 2010
Isbn: 978-952-5874-09-9 

Tämän kirjan luin e-kirjana.

Tapani Lehtinen, runoilija, huomaa vaimonsa kadonneen. Hän ei ole saanut vuorokauteen yhteyttä vaimoonsa Johannaan. Tavallisesti he pitävät yhteyttä useamman kerran päivässä. Tapani ottaa yhteyttä poliisiin, mutta heillä ei ole aikaa etsiä yhtä kadonnutta ihmistä. Helsinki on kaaoksessa ilmastonmuutoksen jäljiltä. Rikollisuus kukoistaa, rakennuksia on hylätty ja ympäristöpakolaisia tulvii Euroopasta pohjoista kohti.

Tapani alkaa itse selvittämään vaimonsa kohtaloa. Johannan kohtalo tuntuu kietoutuvan Parantajaksi itseään kutsuvan sarjamurhaajan kanssa.

Tämä oli välipalakirja. Se oli viihdyttävä. Muttei kuitenkaan mikään loisto-opus. Minusta ehdottomasti mielenkiintoisinta oli tulevaisuuden Helsingin kuvailu. Millaista täällä voi olla tulevaisuudessa, jolloin ilmasto on lämmennyt ja meren pinta noussut. Olisinkin kaivannut elämän ja ajan kuvaamista vielä enemmän. Mielenkiintoa ja koukkua toi se, että kirja pyöri itselleni tutuissa ympyröissä. Pystyin mielessäni elävästi kuvittelemaan ympäristön.

Nopsasti ahmaistava, kelpo kirja.

Minun arvioni: välipalakirja.

Kyllä minä sinua rakastan

Heidi Tujunen: Kyllä minä sinua rakastan
Kustantaja: Nordbooks 2011
Isbn: 987-952-5908-39-8
191 s.

"Kyllä minä sinua rakastan, vaikken ollutkaan luonasi, kun kipu viilsi koko pienen kehosi läpi. Morfiini teki pahoinvoivaksi ja sai koko kehon tärisemään. Kyllä minä sinua rakastan, vaikka yön pimeinä tunteina et tuntenutkaan kättäni kädessäsi. Hapuilit pimeässä, turhaan. Kyllä minä sinua rakastan, vaikka aamulla herätessäsi et nähnyt kasvojani, vaan tunsit neulan pistävän kädessäsi, sadannen kerran ottavan verta pienistä suonistasi. Kyllä minä sinua rakastan, vaikka en ottanutkaan sinua mukaan. Annoin suukon poskellesi, vilkutin hyvästiksi ja painoin oven perässäni kiinni. En jäänyt kuivaamaan ikävän aiheuttamia kyyneleitä poskillasi. Kyllä minä sinua rakastan. Jokainen ilta rukoilen sinulle hyviä unia, jokainen aamu toivon sinulle hyvää päivää. Jokainen hetki toivon, että tulee päivä, jolloin saan ottaa sinut kotiin. Sillä minä rakastan sinua."

Heidi Tujuselle syntyi kaksostytöt, joiden elämän alkutaival on ollut vaikea. Varsinkin toisen tytön elämän ensimmäiset kuukaudet ovat olleet taistelua lapsen elämästä ja se on aiheuttanut fyysistä ja psyykkistä kuormitusta, jonka alle koko perhe on ollut murtua. Heidin kirja kertoo rakkaudesta, epätoivosta, pelosta, uupumisesta velvollisuuksien ja vastuun keskellä ja siitä kuinka pienet onnen pilkahdukset antavat voimaa kohdata seuraava päivä.

Tositarina Heidin kaksostytöistä. Siitä millaista on, kun toinen kaksosista jääkin sairaalaan vakavasti sairaana ja toinen kotiutuu. Kuinka jaat aikasi lapsiesi välillä? Aina on väärässä paikassa. Aina joku lapsista jää paitsi äidin huomiosta ja sylistä. Miten riittämättömäksi ja huonoksi äidiksi itsensä kaiken tämän keskellä tuntee.

Kirja kertoo myös vaikeudesta luoda kunnollista suhdetta sairaalassa asuvaan lapseen. Äidinrakkaus ei sytykään heti ensi näkemällä. Lapsi tuntuu sairaalan lapselta, ei omalta. Lasta rakastaa ja samalla lapsi tuntuu vieraalle. Repivää, ristiriitaista.

"Olisi paljon helpompaa, jos ei rakastaisi. Ei olisi kiintynyt, ei ikävöisi. Suru ei puristaisi rinnasta pelkästä valokuvan katsomisesta niin kovin, ei meinaa henki kulkea. Olen rakastunut. Olen antanut niiden hellien tunteiden tulla ja ottaa minut valtaansa. Sen vuoksi tämä erossa olo tekee kauhean kipeää. Itkettäisi koko ajan. Olen niin tavattoman surullinen ja väsynyt. Väsynyt tähän kaikkeen."

Kirja oli koskettava. Heidi kuvaa uskottavasti tunteitaan. Paljon samoja ajatuksia ja tunteita kuin mitä olen itse lasteni kanssa käynyt läpi. Minua varoiteltiin useammalta taholta varaamaan pino nenäliinoja. Minua kirja ei kuitenkaan onnistunut koskettamaan niin syvältä, että se olisi avannut vesihanat. Ehkäpä olen oppinut jo pitämään jonkinlaista suojamuuria päällä. Sukeltamasta liian syvälle toisen ajatuksiin ja tunteisiin. Tai sitten Heidin tyyli kirjoittaa ei vain kolahtanut juuri minun sydämeeni tarpeeksi lujaa. Vaikuttunut silti olin, surullinenkin heidän puolestaan.

Helppo ja nopea luettava. Aihe taas on raskas ja surullinen. Toisen hätä ja lapsen kärsimys ei varmasti jätä ketään kylmäksi.

Minun arvioni: antoisa kirja.

Elämän erityisluokalla

Johanna Korte-Heinonen - Riitta Moren: Elämän erityisluokalla
Kustantaja: Wsoy 1984
Isbn: 951-0-12152-5

Kirjoitin toiseen blogiini kirjasta. Koskettavin kirja ikinä!

Minun arvioni: antoisa kirja.

Ihmeet tapahtuvat muille – Lapsettomuuspäiväkirja

Anna-Kaisa Hakkarainen: Ihmeet tapahtuvat muille – Lapsettomuuspäiväkirja 

Kustantaja: Helsinki kirjat 2010

ISBN: 978-952-5874-16-7

”Tämän miehen kanssa kaikki oli toisin. Hänestä tulisi loistava isä.”

Mies ja nainen kohtaavat, rakastuvat, menevät naimisiin. Ja haluavat perustaa perheen. Mutta… vanhemmaksi ei aina noin vain tullakaan. Anna-Kaisa ja Petri yrittävät vuosia siinä onnistumatta. He käyvät hedelmällisyystutkimuksissa vain kuullakseen, ettei heissä ole mitään vikaa. Mutta vauvaa ei kuulu, yhä rankemmista lapsettomuushoidoista huolimatta.
Ihmeet tapahtuvat muille – Lapsettomuuspäiväkirja on poikkeuksellisen koskettava ja rehellinen kuvaus siitä, miltä tuntuu yrittää saada lasta.

Ihana, koskettava ja itkettävä kirja. Vaikka meidän lapsettomuustarina on toisenlainen ja päättyykin toisella lailla, oli kirjassa niin paljon samoja tunteita ja ajatuksia, joita itse aikanaan kävin läpi. Omat muistot tuolta ajalta nousivatkin voimakkaasti pintaan kirjan myötä.  Kuinka pahalta tuntuikaan kuulla muiden vauvauutisista. Miten jokaiset alkaneet kuukautiset tiesivät valtavaa pettymystä ja tunnemyrskyä. Kuinka epätietoisuus siitä, saako koskaan lasta, oli kamalaa ja raastavaa.

Kirja on nopea ja helppo luettava, vaikka aihe ei sitä ollutkaan. Mutta kieli oli helppolukuista. Aihe sen sijaan vaati välillä laskemaan kirjan hetkeksi alas ja miettimään omia tunteitaan. Ehkäpä osittain sen takia, että aihe liippasi niin läheltä. Ja silti ahmin kirjan yhdessä illassa. En vain voinut laskea sitä käsistäni. 

Suosittelen. Ihan ehdottomasti.

Minun arvioni: antoisa kirja.

Adoptiomatka

Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka 
Kustantaja: Tammi 2011
Isbn:  978-951-31-6170-5
240 s.

Tänäkään jouluna lapsi ei ole sylissä. Yhä useammin huomaan miettiväni, mikä oikeus juuri minulla on edes haluta äidiksi. Iloita, surra, kuvitella lukevani jollekin iltaisin ääneen.
Kansainväliset adoptioprosessit kestävät yhä pidempään, eivätkä kaikki pääty onnellisesti. Kuinka odottajaan tulisi suhtautua - märisevään marttyyriin, onnesta toheloon, pelokkaaseen toiveikkaaseen? Ja kuinka suhtautua itseensä? Kirja kuvaa kansainvälisen adoption byrokratiaa mutta ennen kaikkea tunteita byrokratian takana.
Ja nyt hän on tässä, pienet varpaat, hengitys, kaikki. Hän ei olisi sama, jos olisi saapunut aikaisemmin. Juuri näin tämän piti mennä.

Mitähän sanoisin tästä kirjasta? Se kosketti. Se herätti ajatuksia. Luin sen yhdellä istumalla tänään.

Mutta se myös tökki. En pitänyt kirjoittajan tyylistä. Se oli jotenkin liian töksähtelevää. Jos tarina ei olisi ollut tosi, olisin tuon kirjoitustyylin takia jättänyt kirjan kesken. Onneksi kirjan edetessä totuin siihen jonkun verran ja se ei niin pahasti enää pistänyt silmään. Ymmärtääkseni merkinnät on kirjoittajan blogista poimittuja. Ehkä tuo kirjoitustyyli toimii paremmin blogissa kuin kirjassa, jota ahmii sivu tolkulla kerrallaan.

Vaikka se oli päiväkirjamainen, ei se minusta pureutunut kovin syvälle tunteisiin. Kyllä tunteita on kuvattu, mutta uskon kirjoittajan kokeneen myös paljon vahvempia tuntoja tuolla matkalla. Minua myös häiritsi, että kirjassa oli aika paljon kerrottu sammakoita, mitä ihmiset ovat laukoneet. Osa oli todellakin ajattelemattomia laukaisuja ja varmasti satuttaneet kirjoittajaa. Olen kuitenkin itse tässä erityisen esikoiseni kanssa elämäntaivalta kulkiessani todennut, että suurin osa ihmisistä tarkoittaa pelkästään hyvää. Sanat voivat olla hölmöjä tai ajattelemattomia, mutteivat he tarkoita niillä loukata.
Myöhemmin kirjoittaja kyllä toteaakin kirjassaan kömpelöistä lausahduksista: "Olen aina vaatinut kärkkäästi ymmärrystä muilta, mutta ehkä osaan vihdoin vaatia samaa itseltäni muita kohtaan, katsoa kauemmaksi, poispäin navasta."

Vaikka meidän lapset eivät ole adoptoituja, nyökyttelin monessa kohtaa. Sillä moni tunne ja ajatus päti myös elämään erityislapsen kanssa. Kirjoittaja oli törmännyt tuttuunsa, joka kertoi jostain perheestä, joilla oli ollut ongelmia adoptoimansa lapsen kanssa. Tämä tuttu toteaa: "...Ajattelin vain, että ehkä kiinnostaa, kun tekin olette adoptiosta innostuneet. Nähdään taas!" Voi kuinka monesti minulle on kerrottu, kuinka joku on nähnyt Down-ihmisen kaupassa tai menneen bussiin. Minun oletetaan olevan kiinnostunut tuosta minulle täysin tuntemattomasta ihmisestä ja hänen ostoksistaan, vain sen takia, että minun lapsella on Downin syndrooma. Kuten hänen näkemällään ihmisellä.

Kirja on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se avaa adoptiovanhemman ajatuksia ja tunteita. Se myös herätti kysymyksen kuinka paljon adoptiovanhemmilta vaaditaan. Miettimään etukäteen omia arvojaan, asenteitaan ja omaa valmiuttaan vanhemmaksi. Prosessi ei varmastikaan ole henkisesti helppo.

Minun arvioni: antoisa kirja.