Mifongin perintö

J.S. Meresmaa: Mifongin perintö
Kustantaja: Karisto 2012
Isbn: 978-951-23-5446-7
470 s.

Salaperäinen Rondestanien suku pitää antikvariaattia Sudhaerinmaassa, ja kun käy ilmi, että yksi neljästä kuuluisasta Keisarin kirjasta on saatavilla Merontesissa, keskimmäinen veli Dante lähtee tavoittamaan kallisarvoista teosta seurassaan erottamaton kumppaninsa, musta puuma Reu. Merontesissa hän tulee vahingossa pelastaneeksi hyiseen jokeen pudonneen valtakunnan prinsessan Ardisin, joka on luvattu vaimoksi Belonen ikääntyneelle kuninkaalle. Siitä alkaa uskomattomia käänteitä saava seikkailu, joka vie Danten vankityrmään, merirosvolaivan kannelle ja lopuksi tulivuoren sisällä sijaitsevaan myyttisen alkuolennon – tulen mifongin – kotiluolaan.

Kuva ja teksti: Karisto

Hittisuora jatkuu heti perään toisella kovalla kotimaisella fantasialla. Tämä kirja on jo tovin keikkunut TBR100 -listallani. Nyt oli sopiva kolo lukaista kirja ja antautua sen vietäväksi. 

Minä muuten kuvittelin kirjaa lukiessani kirjoittajan olevan mies. Viimeisen sanan kirjasta luettuani kurkistin vielä takakannen lipareeseen ja kas kummaa, minua katselikin naishenkilö kirjailijaesittelyssä. Mistä lie noussut tuo ajatus, että kirja on miehen kirjoittama. 

Mutta itse kirjaan. Kirjan päähenkilöt Dante ja Ardis ovat helposti lähestyttäviä ja inhimillisiä. Ardis on toisinaan kovin lapsellinen, mutta onhan hän elänyt suojattua elämää hovissa. Maailma on näyttäytynyt hänelle hyvin toisenlaisena kuin meille tavallisille tallaajille. Anteliaasta ja yltäkylläisestä elämästä huolimatta on Ardis kohdannut myös surua lapsuudessaan. Dante taas on kokenut soturi ja maailmanmatkaaja. Heti ensikohtaamisesta lähtien säkenöi Danten ja Ardiksen välillä. Vaikka heidän keskinäinen tarinansa ei ole pääasia kirjassa, tuo se oman värinsä kirjaan. Pieni mauste kokonaisuudessa. 

Eräänä kevätkuun alun tuulisena päivänä Ardis oli faronin kanssa kävelyllä lähimetsikössä. He olivat ajaneet sinne vaunuilla ja jättäneet ajurin polttelemaan piippua metsänlaitaan. Metsä oli sama pyökkimetsä, jossa Dante oli kertonut hänelle Eloisista muutamaan kuukautta aiemmin. Nyt tuuli oli viskonut puista oksia hangille, joiden pinta kiilteli sinihohtoisena ja kantoi askeleen. Ardisin mielestä metsä näytti hylätyltä ja kylmältä. (s. 174)

Kirjassa vilisee paljonkin henkilöitä, osa varsin tiivisti mukana juonen kuvioissa. Minä, joka varsin nopeasti tipahdan kärryiltä seuratessani ison henkilömäärän toilailuja, pysyin hyvin kärryillä. Ei tarvinnut palata taaksepäin tarkistamaan kuka tämä henkilö nyt oikein olikaan. Meresmaa onnistuu pitämään lukijan hyvin kyydissä mukana. 

Juoni etenee mukavasti eteenpäin eikä tylsää kohtaa kirjassa ollut. On juonittelua, takaa-ajoa, pettymyksiä ja pikkuisen taisteluakin. Itse mifonki jäi minulle kuitenkin hieman kysymysmerkiksi. Mikä tuo mifonki ihan tarkalleen ottaen on? Mikä sen osuus tarinan kokonaisuudessa, tarinan historiassa? Ehkäpä sitä tarkennetaan seuraavassa osassa. 

Kova kotimainen fantasiakirja! Vaikka kirja luokitellaan nuorten kirjaksi, ei se tuntunut nuoruusvuosiaan vain muistelevasta lukijasta ollenkaan lapselliselta tai selittelevältä. 

Minun arvioni: fantasialukutoukan unelma.