Anna Pihlajaniemi:
Adoptiomatka Kustantaja: Tammi 2011
Isbn: 978-951-31-6170-5
240 s.
Tänäkään jouluna lapsi ei
ole sylissä. Yhä useammin huomaan miettiväni, mikä oikeus juuri minulla
on edes haluta äidiksi. Iloita, surra, kuvitella lukevani jollekin
iltaisin ääneen.
Kansainväliset adoptioprosessit kestävät yhä pidempään, eivätkä kaikki pääty onnellisesti. Kuinka odottajaan tulisi suhtautua - märisevään marttyyriin, onnesta toheloon, pelokkaaseen toiveikkaaseen? Ja kuinka suhtautua itseensä? Kirja kuvaa kansainvälisen adoption byrokratiaa mutta ennen kaikkea tunteita byrokratian takana.
Ja nyt hän on tässä, pienet varpaat, hengitys, kaikki. Hän ei olisi sama, jos olisi saapunut aikaisemmin. Juuri näin tämän piti mennä.
Mitähän sanoisin tästä kirjasta? Se kosketti. Se herätti ajatuksia. Luin sen yhdellä istumalla tänään.
Mutta se myös tökki. En pitänyt kirjoittajan tyylistä. Se oli jotenkin liian töksähtelevää. Jos tarina ei olisi ollut tosi, olisin tuon kirjoitustyylin takia jättänyt kirjan kesken. Onneksi kirjan edetessä totuin siihen jonkun verran ja se ei niin pahasti enää pistänyt silmään. Ymmärtääkseni merkinnät on kirjoittajan blogista poimittuja. Ehkä tuo kirjoitustyyli toimii paremmin blogissa kuin kirjassa, jota ahmii sivu tolkulla kerrallaan.
Vaikka se oli päiväkirjamainen, ei se minusta pureutunut kovin syvälle tunteisiin. Kyllä tunteita on kuvattu, mutta uskon kirjoittajan kokeneen myös paljon vahvempia tuntoja tuolla matkalla. Minua myös häiritsi, että kirjassa oli aika paljon kerrottu sammakoita, mitä ihmiset ovat laukoneet. Osa oli todellakin ajattelemattomia laukaisuja ja varmasti satuttaneet kirjoittajaa. Olen kuitenkin itse tässä erityisen esikoiseni kanssa elämäntaivalta kulkiessani todennut, että suurin osa ihmisistä tarkoittaa pelkästään hyvää. Sanat voivat olla hölmöjä tai ajattelemattomia, mutteivat he tarkoita niillä loukata.
Myöhemmin kirjoittaja kyllä toteaakin kirjassaan kömpelöistä lausahduksista: "Olen aina vaatinut kärkkäästi ymmärrystä muilta, mutta ehkä osaan vihdoin vaatia samaa itseltäni muita kohtaan, katsoa kauemmaksi, poispäin navasta."
Vaikka meidän lapset eivät ole adoptoituja, nyökyttelin monessa kohtaa. Sillä moni tunne ja ajatus päti myös elämään erityislapsen kanssa. Kirjoittaja oli törmännyt tuttuunsa, joka kertoi jostain perheestä, joilla oli ollut ongelmia adoptoimansa lapsen kanssa. Tämä tuttu toteaa: "...Ajattelin vain, että ehkä kiinnostaa, kun tekin olette adoptiosta innostuneet. Nähdään taas!" Voi kuinka monesti minulle on kerrottu, kuinka joku on nähnyt Down-ihmisen kaupassa tai menneen bussiin. Minun oletetaan olevan kiinnostunut tuosta minulle täysin tuntemattomasta ihmisestä ja hänen ostoksistaan, vain sen takia, että minun lapsella on Downin syndrooma. Kuten hänen näkemällään ihmisellä.
Kirja on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se avaa adoptiovanhemman ajatuksia ja tunteita. Se myös herätti kysymyksen kuinka paljon adoptiovanhemmilta vaaditaan. Miettimään etukäteen omia arvojaan, asenteitaan ja omaa valmiuttaan vanhemmaksi. Prosessi ei varmastikaan ole henkisesti helppo.
Minun arvioni: antoisa kirja.
Kansainväliset adoptioprosessit kestävät yhä pidempään, eivätkä kaikki pääty onnellisesti. Kuinka odottajaan tulisi suhtautua - märisevään marttyyriin, onnesta toheloon, pelokkaaseen toiveikkaaseen? Ja kuinka suhtautua itseensä? Kirja kuvaa kansainvälisen adoption byrokratiaa mutta ennen kaikkea tunteita byrokratian takana.
Ja nyt hän on tässä, pienet varpaat, hengitys, kaikki. Hän ei olisi sama, jos olisi saapunut aikaisemmin. Juuri näin tämän piti mennä.
Mitähän sanoisin tästä kirjasta? Se kosketti. Se herätti ajatuksia. Luin sen yhdellä istumalla tänään.
Mutta se myös tökki. En pitänyt kirjoittajan tyylistä. Se oli jotenkin liian töksähtelevää. Jos tarina ei olisi ollut tosi, olisin tuon kirjoitustyylin takia jättänyt kirjan kesken. Onneksi kirjan edetessä totuin siihen jonkun verran ja se ei niin pahasti enää pistänyt silmään. Ymmärtääkseni merkinnät on kirjoittajan blogista poimittuja. Ehkä tuo kirjoitustyyli toimii paremmin blogissa kuin kirjassa, jota ahmii sivu tolkulla kerrallaan.
Vaikka se oli päiväkirjamainen, ei se minusta pureutunut kovin syvälle tunteisiin. Kyllä tunteita on kuvattu, mutta uskon kirjoittajan kokeneen myös paljon vahvempia tuntoja tuolla matkalla. Minua myös häiritsi, että kirjassa oli aika paljon kerrottu sammakoita, mitä ihmiset ovat laukoneet. Osa oli todellakin ajattelemattomia laukaisuja ja varmasti satuttaneet kirjoittajaa. Olen kuitenkin itse tässä erityisen esikoiseni kanssa elämäntaivalta kulkiessani todennut, että suurin osa ihmisistä tarkoittaa pelkästään hyvää. Sanat voivat olla hölmöjä tai ajattelemattomia, mutteivat he tarkoita niillä loukata.
Myöhemmin kirjoittaja kyllä toteaakin kirjassaan kömpelöistä lausahduksista: "Olen aina vaatinut kärkkäästi ymmärrystä muilta, mutta ehkä osaan vihdoin vaatia samaa itseltäni muita kohtaan, katsoa kauemmaksi, poispäin navasta."
Vaikka meidän lapset eivät ole adoptoituja, nyökyttelin monessa kohtaa. Sillä moni tunne ja ajatus päti myös elämään erityislapsen kanssa. Kirjoittaja oli törmännyt tuttuunsa, joka kertoi jostain perheestä, joilla oli ollut ongelmia adoptoimansa lapsen kanssa. Tämä tuttu toteaa: "...Ajattelin vain, että ehkä kiinnostaa, kun tekin olette adoptiosta innostuneet. Nähdään taas!" Voi kuinka monesti minulle on kerrottu, kuinka joku on nähnyt Down-ihmisen kaupassa tai menneen bussiin. Minun oletetaan olevan kiinnostunut tuosta minulle täysin tuntemattomasta ihmisestä ja hänen ostoksistaan, vain sen takia, että minun lapsella on Downin syndrooma. Kuten hänen näkemällään ihmisellä.
Kirja on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se avaa adoptiovanhemman ajatuksia ja tunteita. Se myös herätti kysymyksen kuinka paljon adoptiovanhemmilta vaaditaan. Miettimään etukäteen omia arvojaan, asenteitaan ja omaa valmiuttaan vanhemmaksi. Prosessi ei varmastikaan ole henkisesti helppo.
Minun arvioni: antoisa kirja.
Minä pidin tästä kirjasta tosi paljon. Todella koskettava ja mieleenpainuva kirja. Pidin myös kirjailijan kirjoitustavasta hurjasti, harmi ettet sinä pitänyt siitä. Muistan edelleen tosi hyvin, kuinka ahmin kirjan viime kesänä, yhtenä lämpimänä iltapäivänä :).
VastaaPoistaMinulla tosiaan tökkäsi kirjassa eniten tuo kirjoitustyyli. Ja vaikka tarina oli mukaansa tempaava, aihe mielenkiintoinen ja sydäntä riipaiseva, häiritsi tuo kirjoitustyyli minun lukukokemustani.
PoistaMutta, maailmassa ei taida olla sellaista kirjaa mistä kaikki pitäisivät. Sellainen taitaa olla ihan mahdoton kirjoittaa.