Mokka

Tatiana de Rosnay: Mokka
Kustantaja: Bazar 2012
Isbn: 978 952 2790187
300 s.

Nelikymppinen Justine elää rauhallista elämää aviomiehensä Andrewn ja kahden lapsensa kanssa Pariisissa. Eräänä päivänä Justine saa soiton poliisilta ja hänet kutsutaan nopeasti sairaalaan. Perheen teini-ikäinen poika Malcolm on joutunut onnettomuuteen. Malcolm on jäänyt punaisia päin ajaneen auton alle ja makaa koomassa. Yliajaja on paennut. Silminnäkijöiden mukaan auto oli mokkakahvinruskea Mercedes. Kuka ajoi autoa ja miksi kuski pakeni paikalta? Epätoivoissaan ja vastoin läheistensä neuvoja Justine ryhtyy etsimään syyllistä. Ja kun totuus viimein selviää, ei mikään ole enää ennallaan. 

Tatiana de Rosnay on jälleen kerran luonut koskettavan muotokuvan naisesta. Mokka on psykologinen romaani, josta ei puutu jännitystä eikä juonittelua. Romaanissa kohtaavat niin viiltävä kipu kuin menneisyyden kultaiset muistot ja pienet, puhtaat onnen hetket.

Teksti ja kuva: Bazar.

Tämä kirja alkoi vauhdilla. Heti alkumetreillä päästiin kiinni tarinaan. Pieni poika, Malcolm, jäi suojatiellä auton alle ja yliajaja pakeni paikalta. Vanhempien maailman romahti, turvallisuuden tunne katosi. Äiti ja isä kohtaavat tilanteen kovin erilailla. Isä vaikuttaa päällisin puolin tyyneltä ja pitääkin kulissia yllä. Äiti haluaa kuumeisesti tietää kuka poikansa päälle on ajanut ja miksi hän pakeni paikalta.

"Tajusin jo, ettei mikään olisi enää koskaan ennallaan. Että elämäni tasapaino oli järkkynyt. Noin vain. Yhdessä hetkessä. Matka sairaalaan oli loputon. Kaikissa punaisissa valoissa täytyi odottaa ikuisuus. Yritin soittaa miehelleni. Puhelinvastaaja. En jättänyt viestiä. Mitä olisin voinut sanoa? "Andrew, Malcolm on jäänyt auton alle. Ambulanssista soitettiin. Hän on loukkaantunut. Olen menossa sairaalaan. Tule äkkiä." Niin, olisin halunnut sanoa sen. Olisin halunnut huutaa sen."  (s.14)

Rosnay kirjoittaa lyhyin ja selkein virkkein. Hän käyttää selkeästi tehokeinona pistettä rytmittämään tekstiä. Alkuun minulle tuli tästä hengästyttävän kiire. Juoksin lauseesta toiseen. Tunsin äidin hädän ja tuskan. Mieleeni tuli myös kuvaako tämä ihmisen mieltä kriisin keskellä. Kuinka ajatus pomppii eikä monimutkaisiin ajatuskuvioihin pysty. Totuin tapaan kirjoittaa tarinan edetessä enkä enää kokenut hoppua. Myöskin kerronta rauhoittui ajan kuluessa vääjämättömästi eteenpäin. Elämä asettuu uomaansa, tokikin uudenlaiseen, mutta uomaansa kuitenkin tapahtumista huolimatta. Jonkinlainen rutiini asettuu kodin ja sairaalan välille.

"Sairaala. Sen melu. Tungos. Haju. Loputtomat käytävät. Instrumenttikärryjen kirskuna. Muiden ihmisten tuska. Omani. Kaikki mitä sairaaloista puhutaan, hoitajat hukkumaisillaan työhön, valkotakit välinpitämättömiä." (s. 14)

Rosnay kuvaa elämistä, sopeutumista ja tuskaa kriisissä uskottavasti. Lienekö hänellä omakohtaisia kokemuksia. Lisäsinkö tekstiin omia tunteitani viime vuosilta vai oliko hän onnistunut todellakin näin hyvin saamaan kiinni mitä pelko oman lapsen puolesta on?

Tutustumisen arvoinen kirja. Se oli varsin helppolukuinen ja kieli selkeeää, helppoa. Kirjan lukikin melkein yhdeltä istumalta.

Minun arvioni: välipalakirja.