Miksi blogi?

Olen jo muutaman vuonna pitänyt lukupäiväkirjaa. Kirjannut vihkoseen ylös lukemani kirjat. Tänä vuonna siirsin tuon päiväkirjan tänne sähköiseen maailmaan; blogiini Herra Downin perintöä. Hyvin pian kuitenkin totesin, että pelkkä listaaminen blogin yhdelle sivulle ei riitä. Kaipasin jotain enemmän. Toimivamman muodon sanoa kirjasta jotain.

Mikään kriitikko en ole. En osaa tehdä mitään syvääluotaavia analyysejä kirjasta. Mutta omat tunnelmat kirjasta osaan kertoa. Ja jotkut kirjat jättävät jopa sanattomiksi. Eivät oikein kunnolla kosketa. Niin, että niistä osaisi sanoa oikein mitään.

En ole himolukija. Kulutan noin 50 kirjaa vuodessa. Joinain vuosina enemmän, joinain vähemmän. Olen myös tuurilukija. Välillä ahmin useamman kirjan viikossa, toisinaan lukeminen takkuaa eikä edisty millään. Oikein hyvän kirjan jälkeen en meinaa löytää kirjaa, joka innostaa tarttumaan ja lukemaan. Tuon hyvän kirjan tunnelma ja maailma jää viipyilemään ajatuksiin, liian vahvana, jotta uusi kirja innostaisi.

Minulla on myös paksun kirjan syndrooma. Tuppaan tarttumaan paksuihin kirjoihin. Usein lukemani kirjat ovat 500-600 sivuisia, ellei enemmänkin. Nyt olen tietoisesti kiinnittänyt asiaan huomiota ja todennut, että 200-300 sivussakin saa punottua kiinnostavan juonen ja kuljetettua lukijan tarinan läpi. Ilman, että se jää ohueksi. Novellit silti tökkii edelleen. Ehkä minä vielä jalostun silläkin saralla.

Kesken jääneiden kirjojen lista on pitkä. Jos kirja ei imaise mukaansa, ei aukea minulle millään lailla, jätän sen. Sillä kirjoja maailmassa riittää. 

Tämä blogi on siis enemmänkin minun lukupäiväkirjani kuin mikään kirja-arvostelujen areena.