9. lokakuuta 2012

Tuulen nimi

Patrick Rothfuss: Tuulen nimi
Kustantaja: Kirjava Oy 2010
Isbn: 978-952-5802-04-7
649 s.

Nimeni on Kvothe. Nimet ovat tärkeitä, sillä ne kertovat ihmisestä valtavasti. Minulla on ollut useampia nimiä kuin mihin kenelläkään on oikeus.
Ademit käyttävät minusta nimeä Maedre. Mikä, lausumistavasta riippuen voi tarkoittaa "Liekkiä", "Jyrinää" tai "Katkennutta puuta".
Liekki on ilmiselvä, jos minut on ikinä nähnyt. Minulla on punainen tukka, leiskuvan punainen. Jos olisin syntynyt parisataa vuotta sitten, minut olisi varmaan poltettu demonina. Pidän tukkani lyhyenä, mutta se on kuriton. Kun jätän sen oman onnensa nojaan, se sojottaa pystyssä ja saa minut näyttämään siltä kuin minut olisi sytytetty palamaan.
"Jyrinän" syyksi veikkaisin voimakasta baritoniääntä ja suurta määrää nuorella iällä tehtyjä näyttämöharjoituksia.
En ole milloinkaan pitänyt "Katkennutta puuta" kovin merkityksellisenä. Vaikka näin jälkeenpäin ajatellen sitä voisi pitää vähintäänkin osittain enteellisenä.

Kuva: Kirjava, teksti kirjan takakannesta.

Näin aloittaa Kvothe oman tarinansa kertomisen. Kvothe on legendaarinen arkanisti. Hän on vetäytynyt viettämään hiljaista elämää esiintyen majatalon isäntänä Kotena. Rauhaisa elo kuitenkin järkkyy, kun Kronikoitsija löytää tiensä majataloon. Ja tunnistaa Koten olevan suuri arkanisti, myyttien ja tarinoiden Kvothe. Hän saa houkuteltua Kvothen kertomaan oman tarinansa, niin kuin se oikeasti meni. Hän saa tarinan, yhdellä ehdolla. Kronikoitsijan pitää kirjoittaa sanatarkasti muistiin tarina, jonka Kvothe kertoo. Mitään muuttamatta, mitään poisjättämättä.

Kielet tuntuivat oudoilta sormieni alla, kuin vasta yhteen palanneet ystävät, jotka olivat unohtaneet, mitä yhteistä heillä oli. Soitin hiljaa ja hitaasti lennättämättä nuotteja nuotiokehäämme kauemmaksi. Sormet ja kielet keskustelivat vaivaisesti ikään kuin niiden tanssi olisi kuvannut hullaantumista.
Sitten tunsin jonkin sisälläni murtuvan ja musiikki alkoi vyöryä hiljaisuuteen. Sormeni tanssivat, monimutkaisesti ja nopeasti ne kehräsivät jotankin seitinohutta ja väräjävää nuotiomme muodostamaan valokehään. Musiikki liikkui kuin hämähäkinverkko leppeässä tuulessa, muuttui kuin lehti kieppuessaan matkalla maahan ja se tuntui kolmelta vuodelta Tarbeanin Rantasyrjässä, johon kuului ontto paikka sisuksissa ja purevasta kylmyydestä särkevät kädet.

Unohdin täysin kirjaa lukiessani, että tämä oli fantasiaa. Melkoinen sanankäyttäjä tämä Rothfuss. En ole aikaisemmin lukenut näin taidokasta kieltä, en fantasiakirjallisuudessa. Kirja ei ollut mitään suoraviivaista örkintappamista tai taikatempusta toiseen kiitämistä. Se oli kertomus Kvothesta, hänen polustaan arkanistiksi. Kirjassa oli toki taikuuttakin, muttei sellaista hokkuspokkus-meininkiä kuin monesti fantasiassa on. Se oli hienostuneenpaa, näkymättömämpää.

Kirja oli paksu, muttei minusta venytetty. Jäin enemminkin kaipaamaan lisää. Se loppui kuin seinään. Kesken. Mutta tämä olikin trilogian ensimmäinen osa. Miinusta kuitenkin annan siitä, että Kvothen rahat onnistuvat aina, syystä tai toisesta, katoamaan ja hän palaa takaisin pennittömäksi opiskelijaksi. Ja pelkää opintojensa puolesta. Jos hänellä ei olekaan rahaa seuraavaan lukukauteen yliopistolla. Tuota teemaa toistettiin minun mielestä muutaman kerran liikaa.

Suuntasin takaisin Yliopistolle rahaa kukkarossani ja luutun hihnan lohdullinen paino olkapäälläni. Se oli käytetty ja ruma, ja olin maksanut siitä kalliisti rahalla, verellä ja mielenrauhalla.
Rakastin sitä kuin lasta, kuin hengittämistä, kuin omaa oikeaa kättäni.

Parasta ihan ehdottomasti tässä kirjassa oli kieli. Nautiskelin joka solulla soljuvasta ja kuvailevasta kielestä. Joitain kohtia luin moneen kertaan vain mutustellen tekstiä. Jatko-osat on ihan pakko lukea!

Taivalpaasi oli hänen, samoin kolmas hiljaisuus. Se oli osuvaa, sillä se oli noista kolmesta hiljaisuudesta suurin ja kietoi muut sisäänsä. Se oli syvä ja laaja kuin syksyn loppu. Se oli raskas kuin joen silottama kivenjärkäle. Se oli kärsivällinen, kuolemaa odottavan miehen leikkokukkaääni.

Minun arvioni: fantasialukutoukan unelma ja runollisen kaunis

8 kommenttia:

  1. Voi, tämän minä luen! Kansikaan ei uhku turhaa testosteronia niinkuin monet fantasiaeepokset, vaan on seesteisen kaunis... kiitos vinkistä sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä. Kannattaa tosiaankin tutustua kirjaan vaikkei tavallisesti edes fantasiaa lukisi. Oikein harmittaa, että olen jo kirjan lukenut :)

      Poista
  2. Tuulen nimi on aivan ehdottomasti lukemisen arvoinen, kuten myös sen jatko-osa (Wise Man's Fear). :) Pidin itsekin kovasti kirjan kielestä, niin alkuperäisestä englanninkielisestä kuin sitten suomennoksestakin. Paljon fantasiakirjallisuutta lukeneelle tämä kirja tuotti jollakin tavalla piristävää vaihtelua, sillä mielestäni Rothfuss oli löytänyt kirjaansa jotenkin niin erilaisia asioita esillenostettavaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jatko-osa tilattu :)

      Olen samaa mieltä, että tämä oli piristävä tuttavuus fantasian saralla. Minäkin olen tuota kirjallisuuden lajia useamman opuksen verran lukenut ja tämä kyllä erottuu edukseen joukosta. Ja varmasti uppoaa moneen sellaiseenkin, joka ei perinteisesti fantasiaa lue.

      Poista
  3. Annoin tämän häämatkakirjaksi miehelleni vuosi takaperin. Hän ihastui ikihyviksi, mutta itse en ole vielä saanut tartuttua tähän. Kirjahyllyt pursuisivat vaikka mitä hyvää fantasiaa, mutta koska en koe kirjallisuuslajia täysin omakseni, kirjaan tarttumisessa kestää ja kestää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tartu rohkeasti kirjaan :) Ehkä se pääsee yllättämään!

      Poista
  4. Heips taas, myönsin sinulle tunnustuksen blogissani! (:

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...