Enkelipeli

Carlos Ruiz Zafón, Enkelipeli
Kustantaja: Otava 2009
Isbn: 978-951-1-23223-0
noin 580 s.

Sinettilakan vaakunassa on enkeli siivet levällään, ja kuoressa David Martínin nimi. Salaperäinen pariisilaiskustantaja Andreas Corelli toistaa kirjeessään vuosi sitten esittämänsä tarjouksen. Hän lupaa tehdä nuoresta kirjailijasta rikkaan ja kuolemattoman. Onnettomat olosuhteet ja epätoivoinen rakkaus saavat Davidin hyväksymään Corellin tarjouksen – mutta hinta on kovin mahdollinen.

Kirja sijoittuu aikaan ennen Tuulen varjoa. Se kietoutuu osiltaan yhteen Tuulen varjon kanssa, olematta kuitenkaan sen esinäytös. Tuulen varjon lukeminen siten antaa lisäpontta ja mielenkiintoa tälle kirjalle, mutta sen lukeminen ei ole edellytys, jotta tämän kirjan juonessa pysyisi perässä.

Kirjan tunnelma on synkkä, sumuisen öinen, väkivaltainen ja tahmea. Tahmealla en tarkoita juonen etenemistä, vaan päähenkilön takertumista tiukasti kiinni hänen päänmenoksi punottuun seittiin. Tämäkin tarina liittyy tiiviisti kirjoihin, ja myös niiden kirjoittamiseen.

Ihan yhtä oivaltava tämä kirja ei mielestäni ole kuin oli Tuulen varjo. Jäin kaipaamaan Tuulen varjossa käytyjä nokkelia keskusteluja. Kielikään ei mielestäni ollut yhtä runollisen kuvaavaa. Yksi kirjailijan tyylierikoisuus on valtavan pitkät virkkeet. Ne ovat välillä monen rivin mittaisia, jopa kokonaisen kappaleen. Silti ne ovat täysin luettavissa ja taidolla rakennettuja.

Sivulta 322:

- Kun hän sanoo että sepä ikävää, niin kuin hän tulee sanomaan, loihdit kasvoillesi pulaan joutuneen neitokaisen ilmeen ja tunnustat hänelle mielellään parin kyyneleen kera, että isäsi on tehnyt sinut perinnöttömäksi ja haluaa sulkea sinut luostariin ja siksi olet ajatellut, että jospa voisit olla siellä töissä muutaman tunnin päivässä, ihan vain kokeeksi, kolmen prosentin provisiolla siitä mitä saat myydyksi, jotta voisit rakentaa itsellesi tulevaisuuden kaukana luostareista ajatuksen ja toiminnan vapautta kannattavana ja kirjallisuuden levittämiseen antautuneena naisena.

Lukukokemustani häiritsi suunnattomasti se, että luin sitä lyhyissä pätkissä. Ulkohommat ovat pitäneet kiireisenä ja kun vihdoin illalla olen ehtinyt tarttumaan kirjaan, onnistuin lukea muutaman sivun ennen nukkumatin hyökkäystä. En siis oikein päässyt kunnolla vauhtiin missään kohdin. Se jätti minulle tunnelman, että kirja tökkii, vaikka vika ei ollut kirjassa, vaan olosuhteissa. Monta kertaa mietin jättäväni kesken ja lukevani paremmalla ajalla. Sillä tämäkin kirja lumosi kaikesta huolimatta ja koin, että pätkälukemisella hyvä kirja menettää osan tenhostaan. Onneksi viimeiset pari-kolme sataa sivua sain luettua rauhassa ja sain kirjan temmosta ja tunnelmasti kiinni.

Pidin tästäkin kirjasta paljon. Yhtä rakastunut en ole kuin Tuulen varjoon. Johtuiko itse kirjasta vai haastavista lukuolosuhteista? En tiedä. Hieman minulle jäi hämärän peittoon, mitä kummaa loppujen lopuksi oikein tapahtui. Mutta seuraavaa kirjaa kirjailijalta odotan innolla!

Minun arvioni: tomeraa toimintaa.

Naisten etsivätoimisto nro 1

Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1

Kustantaja: Taskukirja Loisto 2009

Isbn:  978-952-4-593-786

302 s

Mma Precious Ramotswe on elämäniloinen, rehevä ja sisukas nainen. Isältään perimänsä karjan myynnistä saaduilla rahoilla hän perustaa Botswanan ensimmäisen ja ainoan etsivätoimiston. Kuuluisa neiti Marple esikuvanaan tämä älykäs ja lämminsydäminen rouva ratkoo arkisia rikoksia.
Aseinaan hänellä on pieni valkoinen pakettiauto, Botswanan Sihteeriopistossa loppututkinnon suorittanut Mma Makutsi, rauhallinen harkinta ja lukuisat kupilliset rooibos-teetä. Mma Ramotswen elämäntarinaa seuratessa tulevat tutuiksi myös Botswanan lähihistoria ja maan omanarvontuntoiset asukkaat.

Hmmm. Ei ehkä ihan minun kirjani. Toisaalta, tämä kirja oli kovin haastavassa asemassa. Takana oli huumaannuttava lukukokemus. Isot saappaat pienellä kirjalla täytettävänä. 

Minua häiritsi se, että kirjassa ratkottiin pieniä ongelmia ja arvoituksia. Ehkä sen takia minulle jäi kirjasta heppoinen kuva. Tunnelmaltaan pomppiva, sekava. Kerkesin juuri lämmetä ratkottavasta asiasta, kun se jo yhtäkkiä olikin ratkennut. Noin vain. Simsalabim.

Moni on kuvannut kirjaa hyväntuuliseksi ja jopa ystävällisen humoristiseksi, mutten ihan pysty yhtymään sanoihin. Hyväntuulista, kevyttä ja rauhaisaa menoa kirja oli, mutta huumoria en löytänyt ollenkaan. Ehkä huumorini on kovin erilaista kuin kirjoittajan.

Kirja oli välipala. Se ei suuremmin viihdyttänyt eikä herättänyt isoja tunteita. Muttei kyllä ärsyttänytkään. Se vain oli ja sen luki. Ehkä luen joskus toisen osan, ehkä en.

Minun arvioni: välipalakirjan ja maanantaikappaleen välistä.

Tuulen varjo

Carlos Ruiz Zafón, Tuulen varjo

Kustantaja: Otava 2006

Isbn: 951-1-21341-5
Noin 650 sivua

Kirjakauppias johdattaa aamuyön hämärissä kymmenvuotiaan poikansa Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, kohtalokkain seurauksin. Mystinen pyhäkkö Barcelonan vanhan kaupungin sydämessä muuttaa Danielin elämän. Paperin,pölyn ja magian keskeltä pojan käsiin etsiytyy Tuulen varjo, jonka kadonnutta kirjoittajaa Julián Caraxia hän alkaa pakkomielteisesti etsiä. Sitten salaperäinen tarina alkaa pelottavasti toistua hänen omassa elämässään …

Ihana, ihana kirja. Rakastuin aivan täysin kirjaan. Kirjassa on rakkautta ja jännitystä. Tyyli kirjoittaa on eläväinen, mukaansa tempaava ja kaunis. Vertaukset ovat omalaatuisia, jopa jo runollisia. Jokainen sana oli tarpeen, yhtään ylimääräistä ei ollut. Tämä kirja jäi pyörimään mieleen ja jäin tunnelmaan roikkumaan. Uuteen kirjaan on vaikea tarttua tämän jälkeen. Mikään ei oikein innosta. Oi, useammin tälläisiä kirjoja.

Suosikki hahmoni oli Fermín Romero de Torres. Daniel törmää häneen Barcelonan yössä. Fermin on hallituksen kiduttama koditon mies, joka kuitenkin on säilyttänyt sisukkuutensa ja uskon tulevaisuuteen. Ferminin ja Danielin keskustelut kirvoittivat usein hymyn huulille. Saivat jopa toisinaan hörähtämään ääneen. Ferminillä oli syvääluotaavia ajatuksia ja sutjautuksia. Hänen oivalluksensa elämästä olivat loistavia ja oikeastaan hyvin yksinkertaisia. 

Juoni oli kiehtova ja polveileva. Ajatukseni siitä, mitä tuleman pitää, muuttui muutamankin kerran matkan varrella. Vaikka henkilöitä on paljon, pysyy juoni hyvin kasassa. Samaan aikaan seurataan tapahtumia Danielin elämässä että myös Tuulen varjon kirjoittajan Julián Caraxin elämää.

Hieno kirja. Ihan ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Minun arvioini: lukutoukan unelma ja runollisen kaunis.

Kuinka kuolleita käsitellään

John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään

Kustantaja: Gummerus Kustannus, elokuu 2010
ISBN: 978-951-20-8178-3

400 sivua

 
Tukholmaa pitkään koetellut helleaalto jännittyy kaupungin ylle valtaisaksi sähkökentäksi – kuin käänteiseksi sähkökatkokseksi. Taivaalla ei näy pilveäkään jännityksen yhä voimistuessa.

"Pian. Tapahtuu. Jotain."

Yhtäkkiä sähkökenttä katoaa, ilman pamahdusta tai romahdusta. Eläkkeellä oleva toimittaja Gustav Mahler kutsutaan ruumishuoneelle, missä kuolleet
ovat heränneet henkiin. Kauhistuttava tilanne herättää lapsenlapsensa vastikään menettäneessä Gustavissa toivon: ehkä kuolleet nousevat myös haudoistaan.

Tiedemiesten yrittäessä selvittää kauhistuttavan ilmiön syytä ja viranomaisten ryhtyessä yhä äärimmäisempiin toimenpiteisiin suuren yleisön ja surevien
omaisten rauhoittamiseksi vain harva pysähtyy kysymään, mitä kuolleet elävistä oikeastaan haluavat.

Kirjassa seurataan muutamaa perhettä, joiden omainen on hiljaittain kuollut. David, stand-up koomikko, jonka vaimo kuoli muutama tunti ennen uudelleen heräämistä auto-onnettomuudessa. Gustav Mahler, eläkkeellä oleva toimittaja, jonka pojanpoika Elias on ollut muutaman viikon kuolleena. Ja Elvy, eläkeläinen, jonka mies on myös hiljattain kuollut. Myös hänen lapsenlapsensa Flora liittyy tarinaan tiivisti. Sekä Flora että Elvy aistivat muiden ajatuksia.

Kirja jäi minulle hieman arvoitukseksi. En oikein ymmärtänyt miksi kuolleet loppujen lopuksi heräsivät. Olisiko se ollut luettavissa rivien välistä? Myöskin loppuratkaisu oli minusta vähän hämärä. Ymmärsin ja en ymmärtänyt mitä oikein tapahtui. Minusta se oli myös antikliimaksi. Jotenkin vähän heppoinen loppu.

Kirja ei ollut minusta kyllä kauhua ollenkaan. Vaikkakin se siihen genreen luetaan. Ja jos minä en pelännyt, niin ei varmaan kukaan onnistu pelkäämän tämän kirjan parissa :) Se oli paikoin vähän tahmea eikä oikein edistynyt. Loppua kohden tarina tiivistyi ja eteni vauhdikkaammin.

Minun lukukokemusta häiritsi koko ajan se, että mietin haluasinko oikeasti nähdä läheistäni, joka on ollut kuolleena jo jonkin aikaa. Kirjan Elias-poika on jo muumioitunut ja muuttunut ruskeaksi. Sekö olisi asia, jonka haluaisin muistaa omasta lapsestani? Vai toivoisiko sitä vain niin kovasti, että kuollut olisikin ennallaan ja palannut omana itsenä takaisin?

Lindqvist on kyllä taitava kirjoittaja. Tykkäsin viranomaisten raporteista ja uutisista väleissä. Samoin hän hienosti väläyttää kesken kertomuksen henkilön ajatuksia. Sivulta 62:

Ei häntä vaeltelevien vainajien näkeminen niinkään huolestuttanut, enemmänkin se ettei hänellä ollut lainkaan oikeutta olla paikalla. Nuorena hän ei ollut välittänyt sellaisesta. "Totuuden on tultava esiin.", hän olisi  ajatellut ja heittäytynyt taisteluun.
Mutta nyt...
Kuka sinä olet, mitä sinä täällä teet?
Hän oli taidoiltaan ruostunut ja aivan liian epävarma voidakseen teeskennellä auktoriteettia, jota vaadittiin esille sellaisissa tilanteissa. Kuitenkin hän painoi nappia.
Pakko nähdä mistä on kyse.

Tykkäsin enemmän kirjasta Ystävät hämärän jälkeen. Ei tämäkään huono ollut, muttei yltänyt samaan kuin tuo kirjailijan toinen kirja.

Minun arvioni: peruskirja koukulla.

Elämän viidakossa

Sabine Kuegler: Elämän viidakossa

Kustantaja: Tammi 2011
Isbn: 978-951-31-5764-7
199 s.

Sabine Kuegler vietti lapsuutensa Länsi-Papuassa, jonne hänen kielentutkijavanhempansa olivat asettuneet selvittämään eristyksissä eläneen fayu-heimon kieltä ja tapoja. Sabine-tyttö kasvoi heimon arvomaailmaan, hän oppi lukemaan luontoa ja viidakkoa. Elämä oli onnellista ja turvallista.
17-vuotiaana Sabine matkusti kouluun Sveitsiin ja sieltä Saksaan, vanhempiensa kotimaahan ja ihmemaailmaan, josta hän oli nähnyt vain kuvia ja kuullut pelkästään puhuttavan.

Elämän viidakossa kertoo siitä, mitä sitten seurasi, minkälaista elämä tuossa maailmassa todellisuudessa oli. Se kertoo kulttuurien yhteentörmäyksestä ja siitä, millaista viidakossa kasvaneen on elää suurkaupungissa ja maailmassa, jossa kelpaavat vain länsimaiset pelimerkit.
Viidakossa Sabine oli oppinut taitoja ja arvoja, joilla ei yhtäkkiä olekaan mitään käyttöä. Hänen käytöstään tulkitaan jatkuvasti väärin ja hän tulkitsee itsekin väärin muiden viestejä. Ymmärtämättömyyttään hän on pian raskaana ja ajautuu lapsineen länsimaisen viidakon armoille. Nurkkaan ahdistettuna hän alkaa puolustautua ja on kohta niin haavoilla, että vajoaa masennuksee. Siitä nousemiseen auttaa lopulta vain se, että hän alkaa kirjoittaa elämäntarinaansa. Se muuttaa hänen elämänsä kokonaan.

Minusta tämä kolmas kirja oli paras Sabinen kirjoittamista kirjoista. Hän kuvaa aidosti omaa masennustaan, vaikeuksiaan sopeutua hänelle täysin vieraaseen kulttuuriin ja kaipuuta takaisin lapsuuteen, lapsuuden maisemiin.

Sabine kohtaa myös erään ihmisen, Hilden, joka häikäilemättä käyttää Sabinea ja hänen lähipiiriään omiin, sairaisiin ja hämäriin tarkoitusperiin. Ihmisenä, joka oli kasvanut viidakossa ja jossa yhteisöllisyys oli suurta, valehtelu tuntematonta, Sabine ei osannut ollenkaan suojautua tuollaiselta hyväksikäytöltä. Hän ei edes aluksi ymmärtänyt, että joku voi todella niin käyttäytyä. Itselleni tuli mieleen, josko Hilde oli narsisti, ainakin hänellä tuntui olevan tuollaisia piirteitä. Olisiko edes täällä länsimaisessa kulttuurissa kasvanut ihminen osannut suojatua Hilden juonittelulta? Hildellä oli kauaskantoiset vaikutukset Sabinen elämään. Sopeutumista täysin toisenlaiseen kulttuuriin ei varmasti helpottanut moinen kokemus.

Kirja on kuvaus sopeutumisesta, pohjalla käymisestä ja taistelusta takaisin pinnalle. Sen tunnelma on pitkälti ahdistunut ja tuskainen. Sabine ei ole säästellyt itseään kirjoittaessaan kirjaa.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.

Minun arvioni: tomeraa toimintaa.

Jeninin aamut

Abulhawa, Susan: Jeninin aamut
Kustantaja: Like 2011
Isbn: 987-952-01-0383-5
348 s.

Jeninin aamut kertoo palestiinalaisten ja israelilaisten välisen konfliktin juurista ja historiasta yhden palestiinalaissuvun kautta. Päähenkilöksi kohoaa jeniniläisellä pakolaisleirillä syntynyt Amal. Hänen veljensä Ismael on kadonnut palestiinalaisten pakkosiirron aikana eikä Amalin äiti koskaan toivu lapsensa menettämisestä. Amal kasvaa kuitenkin yhteisön tukemana ja isänsä rakastamana. Aikuistuttuaan Amal löytää uudelleen veljensä, joka tunnistetaan pojan kasvoihin vauvana tulleesta arvesta. Israelilaisen sotilaan perhe on kasvattanut Ismaelin juutalaisena Davidina.

Kaunis ja karu kirja. Sodan julmuudet ovat pysäyttäviä, kauhistuttavia. Täysin käsittämättömiä. Suvun, josta tämä kirja kertoo, kohtalo on ankara ja julma.

Mutta kirja on myös kaunis. Siinä on rakkautta. Toivoa ja ystävyyttä yllättävissäkin paikoissa.  Kieli on myös kaunista, kuvailevaa.

Kirja myös pysäyttää miettimään. Kuka oikeastaan onkaan terroristi? Kuinka anteeksiantavainen minä olisin, jos olisin menettänyt kaiken itselleni tärkeän? Olen aina ihmetellyt mikä saa ihmisen tekemään itsemurhaiskun. Mutta, jos elämä on näin kohdellut, voi olla vaikeaa enää löytää syytä jatkaa. Viha ja katkeruus on taatusti valtava. Sotaahan ei mikään puolusta, eikä terroristitekoja. Mutta ehkä näen paremmin syitä niiden takana kirjan luettuani. Oikeuttamatta ketään silti tappamaan. Mutta olisiko minusta katkaisemaan kostojen kierteen, jos oma kohtaloni olisi ollut samanlainen? Pelkäänpä, etten olisi niin iso sydäminen ihminen.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.

Minun arvioini: antoisa kirja.

Saharan tytär

Jane Johnson: Saharan tytär 
Kustantaja: Tammi 2011
Isbn: 978-951-31-5830-9 
448 s.

Arkeologi-isä jättää Isabellelle perinnöksi mystisen laatikon, jonka sisällä on kirje ja erikoinen pohjoisafrikkalainen amuletti. Isabelle ottaa amuletin mukaansa lähtiessään kiipeilylomalle Marokkoon. Siellä Isabelle joutuu onnettomuuteen, josta hänet pelastaa berberimies Taïb. Yhdessä Taïbin kanssa Isabelle päätyy kaiken mullistavalle matkalle Saharan hiekka-aavikolle.

Mariata kuuluu tuaregeihin, aavikolla elävään hunnun kansaan. Hän elää aikana, jolloin perinteinen paimentolaiselämä on muuttumassa yhä vaikeammaksi ja vaarallisemmaksi. Voimakastahtoisen ja arvonsa tuntevan Mariatan elämä on hurja seikkailu, johon kuuluu sekä suurta rakkautta että suurta surua.
Mystinen amuletti yhdistää Isabellen ja Mariatan tarinat. Vähä vähältä heille molemmille paljastuu, minkälaisia salaisuuksia aavikko kätkee sisäänsä.

Tartuin kirjaan suurella innolla. Tämän tyyppinen kirja viehättää minua. Seikkailua, hieman historiaa ja vieraita kulttuureja. Jossain määrin kirja vastasi mielikuvaani, jossain määrin petyin kirjaan.

Mariatan tarina piti minua otteessaan. Voimakas nainen, joka ei alistu kohtaloonsa, vaan päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä. Hieman epäuskottavaa oli hänen vaelluksensa Saharan autiomaassa. Enpä usko kenenkään selviytyvän ilman vettä ja ruokaa aavikolla niin pitkään. Mutta eipä tuo paljoakaan lukukokemusta haitannut. 

Isabellen tarina sen sijaan käynnistyi minusta aika hitaasti. Minua välillä myös ärsytti Isabellen kylmyys ja kovuus. Ilman Mariatan tarinaa olisin varmaankin kirjan kesken jättänyt. Lopulta kyllä Isabellenkin tarina pääsee vauhtiin ja pitää otteessaan.

Mielenkiintoa loivat myös marokkolaisen kulttuurin avaaminen lukijalle ja maisemien kuvaus. Heräsi hinku päästä itsekin aavikon kauneutta todistamaan. Ja tutustumaan Marokon kulttuuriin, elämään ja ruokiin.

Tarinat kietoutuvat toisiinsa. Minulla oli omat aavistukseni millälailla. Arvasin sinne päin, mutta kirja myös yllätti. Täysin uskottava kirja ei ehkä ole, mutta tarviiko fiktiivisen kirjan sitä välttämättä ollakaan.

Minun arvioni: Viihde opus.