1Q84

Haruki Murakami: 1Q84
Kustantaja: Tammi 2013
Suomentaja: Aleksi Milonoff
783 s.

On vuosi 1984. Aomame on liikunnanohjaaja, joka sivutyönään murhaa väkivaltaisia miehiä. Työkeikalla Aomamen taksi juuttuu liikenneruuhkaan, ja kuski neuvoo hänelle oikotien hätäpoistumistikkaita pitkin. Tikkaat kiivettyään Aomame huomaa siirtyneensä rinnakkaistodellisuuteen, jonka taivaalla on kaksi kuuta. On vuosi 1Q84.

Vuonna 1984 matematiikanopettaja Tengo muokkaa oudosta käsikirjoituksesta menestysromaanin. Kirjailijaksi väitetystä teinitytöstä Fuka-Eristä tulee tähti, mutta mystisestä lahkosta paennutta tyttöä ei maine kiinnosta. Kun Fuka-Eri katoaa ja Tengo huomaa kirjoittavansa tarinaa maailmasta, jossa on kaksi kuuta, nyrjähtää todellisuus raiteiltaan.

Teksti: Tammi

Tästä kirjasta olin tahtomattanikin kuullut ja lukenut paljon. Se on saanut osakseen suurta suitsutusta ja aloitinkin lukemaan kirjaa kovin ennako-odotuksin. Intoa ei laimentanut edes se, että mieheni ei siitä suunnattomasti pitänyt. 

"Niin kuin sanoin, aina on vain yksi todellisuus", kuljettaja toisti hitaasti, kuin alleviivaten tärkeän kohdan kirjasta.
"Niinpä tietysti", Aomame sanoi. Kuljettaja oli oikeassa. Fyysinen kappale saattoi olla vain yhdessä ajassa ja paikassa kerrallaan. Einstein oli todistanut sen. Todellisuus oli äärettömän kylmä ja yksinäinen.
Aomame osoitti auton stereoita. "Mahtava ääni."
Kuljettaja nyökkäsi. "Kuka tämän säveltäjä olikaan?"
"Janácek." (s. 18)

Kirja alkaa vauhdikkaasti. Aomame joutuu toiseen todellisuuteen jo heti alkumetreillä. Luen innolla ja en pysty laskemaan kirjaa käsistäni. Mutta sitten tapahtuu jotain. Tarina alkaa junnata ja kirjaan tarttuminen vaikeutua. Pitkiä pätkiä kerrotaan Aomamen seksiseikkailuista enkä saa kiinni miksi ne saavat niin ison huomion kirjassa. Tuntuu, että varsinainen tarina ei ota edistyäkseen. Janoan tietää mikä ihmeen ilmakotelo ja mitä tekemistä sillä on tarinan kanssa. Mutta tarina seikkailee kummallisilla sivuraiteilla.

Lisäksi Aomame, yksi kirjan päähenkilöistä, on minusta ärsyttävä. Ei hyvällä tavalla ärsyttävä, joka saa nenän pysymään kiinni kirjassa, vaan ´tekee mieli jättää kirja kesken´ -tavalla ärsyttävä. Onneksi tarina ei seuraa pelkästään häntä, vaan hahmoja on useampi. Muuten kirja olisi päätynyt keskeneräisten kirjojen listalle. Teinityttö Fuka-Eri on minusta huomattavasti kiinnostavampi persoona ja olisinkin toivonut, että hänestä olisi ollut kirjassa enemmän ja hänen taustojaan ja tarinaa avattu paremmin.

Meno toki tiivistyy loppua kohden. Loppuhuipennusta ei tässä kohtaa kuitenkaan vielä saada, sillä tarina jatkuu kolmososassa. Minulta taitaa kuitenkin tuo osa jäädä lukematta. Sen verta  iso pettymys oli tämä kirja eikä kiinnostus jaksanut pysyä. Yhdyn siis mieheni mielipiteeseen, kirja ei täyttänyt odotuksia.

Murakamin luomat puitteet tarinalle ja itse tarinakin pohjimmiltaan ovat kyllä kiinnostavat. Hänellä on täysin omanlainen ote maagiseen realismiin. Seikkailu tapahtuu meidän omassa maailmassa eikä kuitenkaan. Maailmamme rinnalla on toinen todellisuus. Mutta itse toteutus oli minusta ontuva. Taidan kuulua pieneen vähemmistöön, joka oli pettynyt kirjaan eikä löytänyt siitä suuria maailmoja ja mieltä ravistavia tunnelmia.

Toisenlaisia näkemyksiä kirjasta: Annami rakastui kirjaan ja kirjailijaan, kuten myös Annika K.

Minun arvioni: peruskirja koukulla.

Kvanttivaras

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras / The Quantum Thief
Kustantaja: Gummerus 2011
Suomentaja: Antti Autio
400 s

Jean le Flambeur on mestarivaras, huijari, josta tiedetään vähän mutta jonka teoista on kuultu kaikkialla. Hän teki kuitenkin yhden virheen ja maksaa siitä nyt virtuaalisessa dilemmavankilassa, jossa vangit pelaavat loputtomia kuolettavia pelejä tuhansia itsensä kopioita vastaan. Kunnes Mieli-niminen nainen tarjoaa hänelle mahdollisuuden vapauteen. Hänen on vain vietävä loppuun yksi keikka, jossa hän ei aikanaan aivan onnistunut…

Teksti: Gummerus

Tässäpä varsin virkistävä lukukokemus. Mieheni suositteli tätä kirjaa minulle. Hän tosin epäili, etten välttämättä pitäisi kirjasta. Mutta tiesin siis jo etukäteen, ettei tämä ole kaikken helppolukuisin kirja. Alkumetreillä olinkin varsin pihalla. Mitä ihmettä? Mitä nämä kaikki kummalliset termit oikein tarkoittavat? Arkontti. Gevulot. Tzaddikki. Täh? Jonkun matkaa luettuani alkoivat termit huvittaa minua. Hihittelin itsekseni. Uskomaton mielikuvitus kirjan kirjoittajalla. Sitten repesin jo ääneen. Kummallisen termi-ilottelun jälkeen jokin maistui täysin ymmärrettävältä. Mieleni perukoissa odotin tähänkin kohtaan jotain kummallista avaruusajan makukokemusta. Jotain, mistä minulla ei olisi mitään aavistusta. Jotain, jonka mielikuvan joutuisin luomaan täysin tyhjästä. Kirja onnistui yllättämään olemalla siinä kohdin tuikitavallinen.

Arkontti katselee sellejä, joissa pienet varkaat, perhoset ja oortilaisnaiset asustavat. Peli alkaa minä hetkenä hyvänsä.
Jospa se maistuu tällä kertaa sitruunasorbetilta? (s. 41)

Tässä kohtaa olin jo vakuuttunut, että kirjailija haluaa leikkiä lukijansa kanssa. Tämä kirja ei ole kirjoitettu liian tosissaan. Menossa on jonkinlainen peli lukijan ja kirjailijan välillä. 

Rajaniemi on luonut omanlaisen maailmansa. Hän ei juuri selittele termejä tai maailmaa. Mielikuvan luominen jää lukijalle. En ymmärrä läheskään kaikkea. Osasta saan kiinni jutun juuresta, mutten pääse kiinni kunnolla ytimeen. Kirjailijalla on selvästi syvällisempi ajatus maailmankuvasta ja -järjestyksestä. Tämä ei kuitenkaan häiritse minua. Jopa itseasiassa pidän tuosta tunteesta, että olen pikkaisen pihalla ja syrjässä koko aika. 

Samassa Mielen ajatukset sotkeutuvat ja hänet valtaa tunne siitä, että hän on elänyt äskeisen hetken aikaisemminkin. Helvetin biosyöte, hän kiroaa itsekseen. Pellegrini se sitten osaa järjestää asiat niin, että minulta lähtee järki. Kodossaan Oortissa Mieli asui komeetan sisään koverretussa jääluolassa parinkymmenen muun oortilaisen kanssa. Tilaa ei ollut juuri enempää kuin Perhosessa, mutta jääluolan ahtaus ei ole mitään verrattuna tunteeseen, jonka kvanttisäikeinen napanuora aiheuttaa. Se kytkee hänet yhteen varkaan kanssa, niin että hän on jatkuvasti tietoinen tämän ajatuksista ja liikkeistä omassa mielessään. Hän suodattaa suurimman osan tietovirrasta pois, mutta yksittäisiä ajatuksia ja tuntemuksia pääsee aina silloin tällöin läpi. (s. 90)

Itse tarina on jonkinlainen veijaritarina. Sankari tuntuu selviytyvän tilanteista aina voittajana. Tai ehkei aina voittajana, mutta kuiville vesille kuitenkin. Itse tarina ei ole niin kummallinen tai vaikeasti tajuttava. Onneksi, sillä sitten voisi käydä kirjan ymmärtäminen jo liian haasteelliseksi. Maailmankuvan ja termistön käsittämisessä on jo tarpeeksi purtavaa yhdelle lukukokemukselle. 

"Me kokeilimme ensimmäisten joukossa, miten kvanttiekonomisia mekanismeja voisi hyödyntää tehokkaasti yhteistyössä. Kaiken panivat alulle kaksi fysiikan laboratoriossa työskennellyttä puolihullua otakua, jotka kähvelsivät työpaikaltaa lomittuneita ioniloukkukubitteja ja kytkivät ne pelialustoihinsa. Siitä alkoi suunnitelmallinen viholliskiltojen ryövääminen ja saaliiden myynti huutokaupassa. Kävi ilmi, että lomittusilmiöllä saattoi tehdä vaikka mitä hauskaa. Pelitkin muuttuivat varsin kummallisiksi - esimerkiksi vangin dilemmaan pystyi nyt yhdistämään telepaattisen elementin. Tuloksena oli täydellinen koordinaatio, ja pelin ratkaisumallit menivät kokonaan uusiksi. Me pyyhimme muilla pöytää ja olimme hukkua mammonaan." (s.110)

Pidin kirjasta todella paljon. Enpä muista monessakaan kirjassa olleeni näin pihalla ja silti pitäväni kirjasta ja jopa nauttivani siitä suuresti. China Miévillen Toiset tulee näin äkkipäätään mieleen. Tosin kirja on varsin toisen tyyppinen, mutta yhtä mieleenpainuva lukukokemut oli kuin tämäkin. Kirjan luettua oli jopa voittaja olo: "Jes, minä tein sen. Koin juuri jotain varsin mielenkiintoista." Suosittelen varsin lämpimästi kirjan lukemista. Tälläistä et ole ihan heti toista lukenut. Jatko-osat menevät aivan ehdottomasti lukulistalle.

Minun arvioni: Lukutoukan unelma.

Sinä päivänä

David Nicholls: Sinä päivänä / One day

Kustantaja: Otava 2011

Suomennos: Sauli Santikko

507 s.

Sinä päivänä heinäkuuta 1988 työväentaustainen älykkötyttö Emma Morley ja varakkaan perheen hulttiopoika Dexter Mayhew päätyvät puolivahingossa samaan sänkyyn. He ovat molemmat juuri valmistuneet Edinburghin yliopistosta ja heillä on koko elämä edessään. Missä he olisivat samana päivänä vuoden päästä? Entä seuraavana vuonna? Ja kaikkina sitä seuraavina?

Dexter päätyy kummempia yrittämättä tv-julkkikseksi ja viettää makeaa mutta onttoa elämää. Samaan aikaan Emma etsii omaa tietään hanttihommien ja epätoivoisten seurustelusuhteiden ryteikössä. Vaikka vuosien varrella Emman ja Dexterin elämänpiirit loittonevat yhä kauemmas toisistaan, heidän välilleen on muodostunut molemmille tärkeä, katkeamaton side. (Teksti Otava)

Tämä kirja on tarttunut matkaan divarista ja odottanut lukuvuoroaan pidemmän aikaan. Vihdoinkin olotila oli kirjalle sopiva.

Koitan tietoisesti välttää suuremmin lukemasta muiden ajatuksia kirjoista, jotta ne eivät vaikuttaisi minun lukukokemukseeni. Mutta tämän kirjan kohdalla en ole voinut välttyä kuulemasta ylistyssanoja. Joten odotuksia kirjaa kohtaan oli. Eikä se pettänyt. 

Alku oli tahmeaa. Jotenkin odotin, että se suorastaan räjähtää käyntiin ja olen koukussa. Niin ei kuitenkaan käynyt. Kirja oli mielestäni hitaasti lämpenevä, muttei kuitenkaan missään kohdin tylsä. En siis pitänyt kirjaa huonona tai jumittavana alussakaan, odotukseni kirjasta vain olivat toisenlaiset kuin mitä se sitten oli. Kun sopeuduin kirjan maailmaan ja tempoon, olin ihastunut. 

Minusta molemmat henkilöt ovat uskottavia. Hieman hukassa elämässään, kumpikin omalla tavalla. Mutta iän ja kokemusten myötä löytävät kumpikin oman paikkansa maailmassa. 

Kansi lupaa rohkeasti, että kirja on mielettömän hauska. Itse en tätä hauskuutta kirjasta löytänyt, en edes mielen perukoilla hörähtänyt missään kohdin. Menikö minulta tuo hauskuus ihan ohi? Se ei kuitenkaan lukukokemusta haitannut. Enemmän se oli pohjavireeltään lämminhenkinen ja positiivinen kasvutarina.

Minun arvioni: hyvän mielen kirja.

Käsi jota kerran pitelin

Maggie O´Farrell: Käsi jota kerran pitelin / The Hand That First Held Mine 

Kustantaja: Schildts & Söderström 2013

Suomennos: Maija Kauhanen

391 s.

Maalaiskaupungin maa polttaa Lexie Sinclairin jalkojen alla: nuori nainen on valmistunut yli­opistosta ja odottaa elämän alkavan. Kun hienos­tunut Innes Kent ilmestyy kuin tyhjästä Lexien kotikadulle, odottaminen on ohi. Boheemin Lon­toon sydämessä, 1950-luvun sykkivässä Sohossa Lexie luo uuden elämän Innes rinnallaan. 

Nykyajassa Ted ja Elina vierastavat uutta elämään­sä vastasyntyneen vauvan vanhempina. Elina pel­kää menettäneensä kykynsä maalata, ja Tediä kiusaavat omat lapsuusmuistot – on jotain joka ei täsmää hänen vanhempiensa kertoman kanssa. 

Ted kaivautuu syvemmälle menneeseen vastauk­sia löytääkseen ja paljastaa kahden naisen muoto­kuvan: naisten tarinoita erottaa viisi vuosikymmen­tä ja yhdistää heidän palava tahtonsa elää elämää, joka ei sovi muottiin. 

Maggie O’Farrellin riipaiseva ja elämää suu­rempi romaani jättää haukkomaan henkeä. Se palkittiin Costa-kirjallisuuspalkinnolla parhaasta kaunokirjallisesta teoksesta vuonna 2010. (Teksti: Schildts & Söderström)

Tämä kirja on kirjastosta lainattu ja napattu hyllystä sen enempää tietämättä kirjasta. Minulla ei ollut oikeastaan mitään oletuksia, kun tätä aloitin lukemaan. Alkuun luin melko varovaisella mielellä. Ajattelin kirjan kertovan kahdesta naisesta eri aikakausina, heidän kasvutarinansa. Kyllähän kirja oli sitäkin, mutta se oli myös muutakin. Se oli loppuaan kohti tiivistyvä jännitysnäytelmä. Mitä pidemmälle pääsin, sitä vaikeampi oli kirjasta irti päästää. Loppuun kirjan luinkin yön pimeinä tunteina, kun heräsin pienintä imettämään. Unet ovat tämän versio kolmosen kanssa todella vähissä, mutta siitä huolimatta oli pakko kirja lukaista, väsytti aamulla kuinka paljon tahansa. 

Kirja osui vielä sopivaan aikaan. Elinan tarinaan pystyin samaistumaan voimakkaasti. Itsellänikin takana vaikea synnytys ja elin kotona pikkuvauva-aikaa kuten Elina kirjassa. Enempää kohdilleen ei olisi Elina voinut ajallisesti osua. 

Minä siis lämpenin kirjalle hieman hitaasti, mutta vauhtiin päästyäni en pystynyt kädestä laskemaan. Tämä pääsee ehdottomasti suositeltavien listalle. 

Minun arvioni: tomeraa toimintaa (vaikkei sanan varsinaisessa merkityksessä toimintakirja ollutkaan, koukuttava kuitenkin)

Käen kutsu

Robert Galbraith: Käen kutsu / The Cuckoo´s Calling

Kustantaja: Otava 2013

Suomentaja: Ilkka Rekiaro

463 s.

Kun kaunis, ongelmien piinaama mallityttö putoaa lumen peittämältä parvekkeelta Mayfairissa, kaikki viittaa itsemurhaan. Veljellä on kuitenkin epäilyksensä, ja hän palkkaa yksityisetsivä Cormoran Striken tutkimaan tapausta. Strike on Afganistanin sodan sekä ruumiillisesti että henkisesti rampauttama veteraani, joka kamppailee saadakseen otteen elämästään. Uusi tapaus turvaa hänen taloudellisen toimeentulonsa, mutta vaatii myös veronsa: mitä syvemmälle Strike sukeltaa nuoren mallin mutkikkaaseen maailmaan, sitä synkemmäksi se paljastuu - ja sitä lähemmäs vaaraa hän itse joutuu… (Teksti Otava)

Vuosi alkoi nähtävästi Rowling-teemalla. Sillä tämä kirja on kirjoitettu Galbraith-salanimellä ja nimen takana piileksii J.K. Rowling. 

Paikka vapaana -kirjan jälkeen en tiennyt mitä ajatella kirjailijan toisesta aikuiselle suunnatusta kirjasta. Mutta pettymään en päässyt tälläkään kertaa.

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Paikka vapaana -kirjasta. Tästä puuttui jatkuva sulkeiden käyttäminen, joka minua edellisellä lukukerralla häiritsi. Myös tyyli oli erilainen. Mielsin koko aika kirjan kirjoittajan mieheksi, vaikka tiesin, ettei näin ole. Mutta jokin kirjoistutyylissä vain oli minusta miehistä. 

Rowling on punonut kutkuttavan juonen. Melko nopeasti olin jäänyt koukkuun kirjaan. Enkä muuten arvannut tekijää kuin vasta viime metreillä. Minut Rowling siis onnistui pyörittelemään tarinan koukkuihin taitavasti ja onnistui hämäämään juonen käänteillä. Jään odottamaan tämän yksityisetsivän uusia seikkailuja. 

Minun arvioni: tomeraa toimintaa.

Paikka vapaana

J.K. Rowling: Paikka vapaana / The Casual Vacancy

Kustantaja: Otava 2012

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

543 s. (pokkari)

Kun nelikymppinen Barry Fairbrother kuolee äkillisesti, Pagfordin pikkukaupunki menee sekaisin. Päältä katsoen kaupunki toreineen ja keskiaikaisine kirkkoineen on mitä idyllisin, mutta Pagford ei ole sitä miltä näyttää. Kauniiden kulissien takana kaupunkilaiset ovat suorastaan sodassa keskenään. Rikkaat ja köyhät, lapset ja vanhemmat, opettajat ja oppilaat ovat nousseet toisiaan vastaan.

Ja kun Barryn paikka kunnanvaltuustossa jää vapaaksi, ristiriidat kärjistyvät. Seuraajan valinta nostattaa suuria intohimoja ja johtaa odottamattomiin paljastuksiin. (teksti: Otava)

Jonkun aikaa mietin, luenko tätä kirjaa ollenkaan. Ensinnäkään tälläinen juonittelu ja politikointi ei ole oikein minun mukavuusalueella. Toisekseen pelkäsin, ettei Rowling ole osannut oikeasti muuntautua aikuisten kirjailijaksi ja tämä on julkaistu, kun kirjailijan nimi on vielä kaikkien muistissa. 

Turhaan pelkäsin. Kirja on täysin toisenlainen tyyliltään kuin Potterit olivat. Kirja on selkeästi aikuisten kirja. Mutta yhtä koukuttavasti Rowling on osannut tämänkin kirjoittaa kuin mitä Potterit mielestäni oli. Loppuun oli luettava. Eikä tämä ollut myöskään vain politikointia. Kirja kertoi ennemminkin ihmisen synkästä puolesta, katkeruudesta ja elämän rumuudesta. Pikku kaupungista, missä toisten asiat tiedetään tarkalleen, joskus jopa paremmin kuin asianomainen itse.

Mietinkin monessa kohtaa kirjaa lukiessa, ettei elämä ole näin raadollista. Ei kait ihmiset ole näin katkeria ja juonittelevia? Noh, kirjassa on taatusti korostettu näitä piirteitä, mutta minua se toisinaan häiritsi suunnattomasti. Ja sai samalla lukemaan eteenpäin. Mihin tämä oman edun tavoittelu vielä johtaa?

Kirjassa minua häiritsi suunnattomasti, että pitkiä pätkiä oli laitettu sulkuihin. Minusta nämä pätkät olisivat voineet olla ihan ilman sulkuja. Mitä pidemmälle kirja eteni, sitä enemmän sulkumerkin näkeminen ärsytti. Onneksi ärsytys ei sentään noussut niin suureksi, että kirjan lukeminen olisi jäänyt kesken.

Kirja oli tutustumisen arvoinen, muttei yllä minun asteikolla merkittävien kirjojen joukkoon. Mutta viihdyttävä kirja kuitenkin. 

Minun arvioni: välipalakirja.

Tauko

Pikainen ilmoitus. Blogi on tauolla jonkun tovin. Toista blogiani lukevat tietävätkin, että olen nyt raskauden takia seurannassa ja en pääse koneelle toviin. Puhelimella en saa kunnolla päivitettyä blogia. Palaan taas eetteriin jahka paikka on siihen parempi.