Paljain jaloin

Laura Save: Paljain jaloin
Kustantaja: Wsoy 2013
Isbn: 978-951-0-39544-8
380 s.

”Tämä on elämäni mustin päivä.”

Laura, tuore äiti ja aviovaimo, saa puhelun lääkäriltä magneettikuvauksensa tuloksista. Diagnoosi on tyly. Polven kierukkavammaepäily muuttuu osteosarkoomaksi, reisiluuhun pesiytyneeksi luusyöväksi, ja keuhkoissa piilee mahdollisesti etäispesäkkeitä. Lauralla, nuorella lääketieteen opiskelijalla, on edessään toisenlaisten opintojen aika.

Mitä seuraavaksi tapahtuu? Pitääkö jalka amputoida? Kuinka käy Otso-pojan ja Sofia-puolison? Entä koko parisuhteen? Voiko kaikki sittenkin olla vain yhtä suurta väärinkäsitystä ja kääntyä vielä valoisaksi? Vaikka kello pysähtyy ja arki muuttuu vuoristoradaksi, syövänkin kanssa voi silti elää. Päivän kerrallaan.

Paljain jaloin on elämästään kertaheitolla ulos temmatun ihmisen vimmainen, muistoihin ja päiväkirjamerkintöihin pohjautuva teos, joka kääntyy lohdulliseksi kertomukseksi vaivihkaa ohikiitävien päivien merkityksestä.

Kuva ja teksti: Wsoy

Tämä oli todella koskettava ja puhutteleva kirja. Save on kirjoittanut itseään säästämättä ja tunteitaan peittelemättä. Pääsinkö niin syvälle tekstiin, koska perheessämme on juuri eletty useampi vuosi syöpää vastaan taistelen? Liitinkö tekstiin omia tunteita ja ajatuksia? En tiedä, mutta kirja ahdisti, itketti ja vakuutti. Monessa kohtaa nyökyttelin. Näinhän se on. Näin minäkin ajattelin. 

Apua!

Tämä on painajaista. Se on totta. Minulla on syöpä! SYÖPÄ! (s.20)

Vaikka perheessämme oli lapsella syöpä oli moni kohta tuttua. Metotreksaatti, Zofran, Primperan, kovat nesteytykset, nesteenpoistolääkitys, juotujen määrien tarkkailu, pahoinvoinnit, tukan lähtö, sairaalavaatteet, hoidoista toiseen eläminen, infektiot. Elin kirjan mukana. Välillä oli pakko laskea kirja käsistä, kun muistot ja omat tunteet puskivat päälle. Ne tulivat hyökyinä, yllättäen. Joku lause saattoi nostaa jo haudattuja ajatuksia ja tunteita. Eivät ne niin syvällä vielä olleetkaan.

Huone kymmenen. Kaksi vanhusta vierustovereina eikä edes ikkunapaikkaa! Vanhat rutiinit: verenpaine, paino, possunpunaiset päälle ja kengän koko epäselvä. Kipollinen rauhoittavia ja pahoinvoinninestolääkkeitä kouraan ja otathan ensimmäisen kapselin kolmen päivän Emend-kuuristasi nyt heti. (s.125)

Alkuun minua häiritsi kirjan kieli. Save kirjoittaa ihmisistä "se". Ja se tökki. Mutta nopeasti olin jo niin sisällä kirjassa, etten enää huomannut asiaa. Asiaa selittää pitkälti varmastikin se, että kirja perustuu Saven päiväkirjamerkintöihin. Lopulta minusta jopa tuo puhekielen ilmaisu toi uskottavuutta ja autenttisuutta kirjaan. Kirja on todellisia tunteita ja ajatuksia, ei kaunokirjallinen taideteos täydellisine kielioppeineen. 

Olen pohdiskellut sitä, miten syöpäpotilaaseen pitäisi suhtautua ja mitä hänelle voi sanoa. Tiedän, että asia ei ole helppo, ei läheisille eikä potilaalle, koska mielialat ja mielipiteet ja varsinkin tässä asiassa vaihtelevat päivittäin, ja toisena hetkenä haluaisin kuulla jotain täysin päinvastaista kuin toisena. Mielestäni tärkeintä onkin vain olla läsnä ja puhua jotain. Jotkut läheiset ystäväni lähes katosivat elämästäni sen jälkeen, kun ilmoitin sairastumisestani, mikä on todellakin melko hurjaa. (s.191)

Kirja on aito ja koskettava. Se pääsi syvälle ihon alle. Kirjassa on toivoa ja epätoivoa. Ilon hetkiä ja surun syövereitä. Laura ei kiillotta itselleen kruunua tai esitä sankaria. Hän on katkera ja vihainen syövälle. Mutta näkee elämässään myös hyviä asioita. Kirjassa kuvataan miten syöpä vaikuttaa koko perheeseen ja läheisiin. Ihmiset reagoivat jokainen omallailla vaikeaan tilanteeseen. Syöpä ei ole vain kasvain yhdessä ihmisessä, se nakertaa koko perhettä. 

Suosittelen kirjaa lämpimästi. Vertaistukena tämä oli ehdoton.

Minun arvioni: antoisa kirja.