Appelsiininkuorten katu

Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu
Kustantaja: Otava 2012
Kääntäjä: Kaila Katariina
Isbn: 978-951-1-25286-3
350 s.

Kymmenvuotias Hayat Shah elää tavallista arkea amerikkalaisessa lähiössä pakistanilaistaustaisen perheensä kanssa.
Eräänä päivänä äidin paras ystävä, järjestetystä avioliitosta eronnut Mila Ali, muuttaa heidän kotiinsa, ja Hayatin koko maailma muuttuu. Lumoavan kaunis ja hartaan uskovainen Mina tutustuttaa Hayatin Koraanin vietteleviin säkeisiin, ja hänestä tulee pojalle pian kaikki kaikessa.
Kun länsimaisista vapauksista rohkaistuneena Mina rakastuu juutalaiseen Nathaniin, Hayatin mustasukkaisuus kätkeytyy uskonnollisen fundamentalismin kaapuun kohtolokkain seurauksin.

Kuva ja teksti: Otava

Tämä kirja herätti monenmoisia ajatuksia. Ristiriitaisiakin. Innolla tartuin kirjaan, kurkistus erilaisiin kulttuureihin ja uskontoihin kiinnostaa minua. Siinä tämä kirja ei pettänyt. Uskonto on varsin keskeisessä osassa tässä kirjassa. Vaikka kirjassa on jokunen ote Koraanista ja Mina kertoo Hayatille uskomuksia, tarinoita ja legendoja heidän uskostaan, en kokenut kirjaa liian raskaaksi tai uskonnolliseksi. Tarina oli kuitenkin enemmän Hayatin kasvutarina ja hänen perheensä kertomus kahden erilaisen maailman välissä.

Hämmästystä minussa herätti kirjan osittain kovakin arvostelu islamin uskoa kohtaan. Perheen isä oli uskostaan luopunut ja piti maanmiehiään aivottomina imaamia seuraavina lampaina. Heidät kuvattiin kiihkouskovaisina, jotka olivat valmiita koviinkin tekoihin. Juutalaisuus ja islamilaisuus olivat vastakkain kirjassa. Vastapainona oli taas Mina, jonka usko oli syvää ja hiljaista. Uskonto oli hänen ohjenuoransa elämässä ja hän tutustuttaakin Hayatin Koraanin maailmaan. Oppi kääntyy lopulta Hayatia itseään vastaan, hän uppoutuu uskontoon peittääkseen mustasukkaisuuttaan ja negatiivisia tunteitaan.

Toki tämä on yhden kirjailijan näkemys islamilaisuudesta. Hämmenystä minussa vain herätti negatiivisuus, tänä päivänä kun tunnutaan olevan toisinaan jo hieman liiankin varovaisia ettei toisen uskoa arvostella. Hyvänä esimerkkinä tästä oli juuri possun poistaminen aapiskukosta, jotta se ei loukkaa islamilaisia. Johtuiko tästä possukeskustelusta, jota käytiin samaan aikaan kun luin kirjaa, että kiinnitin asiaan huomiota kirjassa? Ehkä, ehkä en ilman sitä olisi asiaan kiinnittänyt samassa määrin huomiota. Toisaalta tämä väkivaltainen kiihkouskovainen on se mielikuva, jota täällä länsimaissa helposti ylläpidetään ja pönkitetään. Eihän näin tokikaan ole läheskään kaikkien islamin uskoisten kanssa. Ehkä kaipasinkin kirjaan vastapainoksi enemmän myös Minan kaltaisia uskovia. Joille uskonto oli syvää ja puhdasta, ei väline vihaan ja väkivaltaan.

Kirjailija on itse Amerikassa syntynyt pakistanilaistaustaiseen perheeseen. Vuodattaako hän omia kokemuksia lapsuudestaan tähän romaaniin? Onko kahden melkolailla täysin erilaisen kulttuurin törmäys niin raju, että uskonto saa silloin korostuneen roolin ja voi ilmetä väkivaltaisenakin suojamuurina kahden kulttuurin välissä? Oman identiteetin säilyttäminen täysin toisenlaisessa maassa kuin mistä on kotoisin, ei varmasti ole kovin helppoa ja varmasti repii ihmistä. Oma kulttuuri, usko ja tavat usein saavat isomman merkityksen toisessa kulttuurissa kuin ne saavat omassa maassa.

Vaikka kirja herättikin minut ajattelemaan asiaa enemmän ja syvemmin, ei kirja ollut missään tapauksessa raskas. Se oli nopealukuinen ja eteni tasaisesti. Perheen tarina kaappasi mukaansa ja oli kuitenkin pääroolissa kirjassa, ei pelkkä uskonto.

Minun arvioni: antoisa kirja.