1Q84

Haruki Murakami: 1Q84
Kustantaja: Tammi 2013
Suomentaja: Aleksi Milonoff
783 s.

On vuosi 1984. Aomame on liikunnanohjaaja, joka sivutyönään murhaa väkivaltaisia miehiä. Työkeikalla Aomamen taksi juuttuu liikenneruuhkaan, ja kuski neuvoo hänelle oikotien hätäpoistumistikkaita pitkin. Tikkaat kiivettyään Aomame huomaa siirtyneensä rinnakkaistodellisuuteen, jonka taivaalla on kaksi kuuta. On vuosi 1Q84.

Vuonna 1984 matematiikanopettaja Tengo muokkaa oudosta käsikirjoituksesta menestysromaanin. Kirjailijaksi väitetystä teinitytöstä Fuka-Eristä tulee tähti, mutta mystisestä lahkosta paennutta tyttöä ei maine kiinnosta. Kun Fuka-Eri katoaa ja Tengo huomaa kirjoittavansa tarinaa maailmasta, jossa on kaksi kuuta, nyrjähtää todellisuus raiteiltaan.

Teksti: Tammi

Tästä kirjasta olin tahtomattanikin kuullut ja lukenut paljon. Se on saanut osakseen suurta suitsutusta ja aloitinkin lukemaan kirjaa kovin ennako-odotuksin. Intoa ei laimentanut edes se, että mieheni ei siitä suunnattomasti pitänyt. 

"Niin kuin sanoin, aina on vain yksi todellisuus", kuljettaja toisti hitaasti, kuin alleviivaten tärkeän kohdan kirjasta.
"Niinpä tietysti", Aomame sanoi. Kuljettaja oli oikeassa. Fyysinen kappale saattoi olla vain yhdessä ajassa ja paikassa kerrallaan. Einstein oli todistanut sen. Todellisuus oli äärettömän kylmä ja yksinäinen.
Aomame osoitti auton stereoita. "Mahtava ääni."
Kuljettaja nyökkäsi. "Kuka tämän säveltäjä olikaan?"
"Janácek." (s. 18)

Kirja alkaa vauhdikkaasti. Aomame joutuu toiseen todellisuuteen jo heti alkumetreillä. Luen innolla ja en pysty laskemaan kirjaa käsistäni. Mutta sitten tapahtuu jotain. Tarina alkaa junnata ja kirjaan tarttuminen vaikeutua. Pitkiä pätkiä kerrotaan Aomamen seksiseikkailuista enkä saa kiinni miksi ne saavat niin ison huomion kirjassa. Tuntuu, että varsinainen tarina ei ota edistyäkseen. Janoan tietää mikä ihmeen ilmakotelo ja mitä tekemistä sillä on tarinan kanssa. Mutta tarina seikkailee kummallisilla sivuraiteilla.

Lisäksi Aomame, yksi kirjan päähenkilöistä, on minusta ärsyttävä. Ei hyvällä tavalla ärsyttävä, joka saa nenän pysymään kiinni kirjassa, vaan ´tekee mieli jättää kirja kesken´ -tavalla ärsyttävä. Onneksi tarina ei seuraa pelkästään häntä, vaan hahmoja on useampi. Muuten kirja olisi päätynyt keskeneräisten kirjojen listalle. Teinityttö Fuka-Eri on minusta huomattavasti kiinnostavampi persoona ja olisinkin toivonut, että hänestä olisi ollut kirjassa enemmän ja hänen taustojaan ja tarinaa avattu paremmin.

Meno toki tiivistyy loppua kohden. Loppuhuipennusta ei tässä kohtaa kuitenkaan vielä saada, sillä tarina jatkuu kolmososassa. Minulta taitaa kuitenkin tuo osa jäädä lukematta. Sen verta  iso pettymys oli tämä kirja eikä kiinnostus jaksanut pysyä. Yhdyn siis mieheni mielipiteeseen, kirja ei täyttänyt odotuksia.

Murakamin luomat puitteet tarinalle ja itse tarinakin pohjimmiltaan ovat kyllä kiinnostavat. Hänellä on täysin omanlainen ote maagiseen realismiin. Seikkailu tapahtuu meidän omassa maailmassa eikä kuitenkaan. Maailmamme rinnalla on toinen todellisuus. Mutta itse toteutus oli minusta ontuva. Taidan kuulua pieneen vähemmistöön, joka oli pettynyt kirjaan eikä löytänyt siitä suuria maailmoja ja mieltä ravistavia tunnelmia.

Toisenlaisia näkemyksiä kirjasta: Annami rakastui kirjaan ja kirjailijaan, kuten myös Annika K.

Minun arvioni: peruskirja koukulla.

Kvanttivaras

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras / The Quantum Thief
Kustantaja: Gummerus 2011
Suomentaja: Antti Autio
400 s

Jean le Flambeur on mestarivaras, huijari, josta tiedetään vähän mutta jonka teoista on kuultu kaikkialla. Hän teki kuitenkin yhden virheen ja maksaa siitä nyt virtuaalisessa dilemmavankilassa, jossa vangit pelaavat loputtomia kuolettavia pelejä tuhansia itsensä kopioita vastaan. Kunnes Mieli-niminen nainen tarjoaa hänelle mahdollisuuden vapauteen. Hänen on vain vietävä loppuun yksi keikka, jossa hän ei aikanaan aivan onnistunut…

Teksti: Gummerus

Tässäpä varsin virkistävä lukukokemus. Mieheni suositteli tätä kirjaa minulle. Hän tosin epäili, etten välttämättä pitäisi kirjasta. Mutta tiesin siis jo etukäteen, ettei tämä ole kaikken helppolukuisin kirja. Alkumetreillä olinkin varsin pihalla. Mitä ihmettä? Mitä nämä kaikki kummalliset termit oikein tarkoittavat? Arkontti. Gevulot. Tzaddikki. Täh? Jonkun matkaa luettuani alkoivat termit huvittaa minua. Hihittelin itsekseni. Uskomaton mielikuvitus kirjan kirjoittajalla. Sitten repesin jo ääneen. Kummallisen termi-ilottelun jälkeen jokin maistui täysin ymmärrettävältä. Mieleni perukoissa odotin tähänkin kohtaan jotain kummallista avaruusajan makukokemusta. Jotain, mistä minulla ei olisi mitään aavistusta. Jotain, jonka mielikuvan joutuisin luomaan täysin tyhjästä. Kirja onnistui yllättämään olemalla siinä kohdin tuikitavallinen.

Arkontti katselee sellejä, joissa pienet varkaat, perhoset ja oortilaisnaiset asustavat. Peli alkaa minä hetkenä hyvänsä.
Jospa se maistuu tällä kertaa sitruunasorbetilta? (s. 41)

Tässä kohtaa olin jo vakuuttunut, että kirjailija haluaa leikkiä lukijansa kanssa. Tämä kirja ei ole kirjoitettu liian tosissaan. Menossa on jonkinlainen peli lukijan ja kirjailijan välillä. 

Rajaniemi on luonut omanlaisen maailmansa. Hän ei juuri selittele termejä tai maailmaa. Mielikuvan luominen jää lukijalle. En ymmärrä läheskään kaikkea. Osasta saan kiinni jutun juuresta, mutten pääse kiinni kunnolla ytimeen. Kirjailijalla on selvästi syvällisempi ajatus maailmankuvasta ja -järjestyksestä. Tämä ei kuitenkaan häiritse minua. Jopa itseasiassa pidän tuosta tunteesta, että olen pikkaisen pihalla ja syrjässä koko aika. 

Samassa Mielen ajatukset sotkeutuvat ja hänet valtaa tunne siitä, että hän on elänyt äskeisen hetken aikaisemminkin. Helvetin biosyöte, hän kiroaa itsekseen. Pellegrini se sitten osaa järjestää asiat niin, että minulta lähtee järki. Kodossaan Oortissa Mieli asui komeetan sisään koverretussa jääluolassa parinkymmenen muun oortilaisen kanssa. Tilaa ei ollut juuri enempää kuin Perhosessa, mutta jääluolan ahtaus ei ole mitään verrattuna tunteeseen, jonka kvanttisäikeinen napanuora aiheuttaa. Se kytkee hänet yhteen varkaan kanssa, niin että hän on jatkuvasti tietoinen tämän ajatuksista ja liikkeistä omassa mielessään. Hän suodattaa suurimman osan tietovirrasta pois, mutta yksittäisiä ajatuksia ja tuntemuksia pääsee aina silloin tällöin läpi. (s. 90)

Itse tarina on jonkinlainen veijaritarina. Sankari tuntuu selviytyvän tilanteista aina voittajana. Tai ehkei aina voittajana, mutta kuiville vesille kuitenkin. Itse tarina ei ole niin kummallinen tai vaikeasti tajuttava. Onneksi, sillä sitten voisi käydä kirjan ymmärtäminen jo liian haasteelliseksi. Maailmankuvan ja termistön käsittämisessä on jo tarpeeksi purtavaa yhdelle lukukokemukselle. 

"Me kokeilimme ensimmäisten joukossa, miten kvanttiekonomisia mekanismeja voisi hyödyntää tehokkaasti yhteistyössä. Kaiken panivat alulle kaksi fysiikan laboratoriossa työskennellyttä puolihullua otakua, jotka kähvelsivät työpaikaltaa lomittuneita ioniloukkukubitteja ja kytkivät ne pelialustoihinsa. Siitä alkoi suunnitelmallinen viholliskiltojen ryövääminen ja saaliiden myynti huutokaupassa. Kävi ilmi, että lomittusilmiöllä saattoi tehdä vaikka mitä hauskaa. Pelitkin muuttuivat varsin kummallisiksi - esimerkiksi vangin dilemmaan pystyi nyt yhdistämään telepaattisen elementin. Tuloksena oli täydellinen koordinaatio, ja pelin ratkaisumallit menivät kokonaan uusiksi. Me pyyhimme muilla pöytää ja olimme hukkua mammonaan." (s.110)

Pidin kirjasta todella paljon. Enpä muista monessakaan kirjassa olleeni näin pihalla ja silti pitäväni kirjasta ja jopa nauttivani siitä suuresti. China Miévillen Toiset tulee näin äkkipäätään mieleen. Tosin kirja on varsin toisen tyyppinen, mutta yhtä mieleenpainuva lukukokemut oli kuin tämäkin. Kirjan luettua oli jopa voittaja olo: "Jes, minä tein sen. Koin juuri jotain varsin mielenkiintoista." Suosittelen varsin lämpimästi kirjan lukemista. Tälläistä et ole ihan heti toista lukenut. Jatko-osat menevät aivan ehdottomasti lukulistalle.

Minun arvioni: Lukutoukan unelma.