30. lokakuuta 2012

Routasisarukset


Routasisarukset
Kuva: Wsoy
Eija Lappalainen, Anne Leinonen: Routasisarukset
Kustantaja: Wsoy 2011
Isbn: 978-951-0-37777-2
398 s. 


Tyylipuhdasta kotimaista dystopiaa!

”Marras ei ollut syyllinen. Marien kuolema oli vahinko. Tiesin että se oli vahinko. Enkä halunnut uutta sisarusta Marraksen tilalle. Marras oli kuullut Taivaasta, koneiden täyttämästä kaupunginosasta, sekä Metsästä, jossa aikaa jäi elämästä nauttimiseen. Jonain päivänä minä seuraisin veljeäni.”
2300-luvulla ihmiskunta on jo lähes tuhonnut itsensä. Rauniokaupunkeja, romua tulvivia kaatopaikkoja ja bioterrori-iskun saastuttamia maa-alueita. Laakson alueelle kaksivuotiaana adoptoitu Utu on erilainen kuin muut sen asukkaat. Asioita ja tapoja kyseenalaistavalla tytöllä on myös outo taipumus ymmärtää ammoin hylättyjä koneita. Kun Utun kasvatti-isä Booris saa tietää, että hänestä on tullut sukukypsä nainen, Utulle yritetään sälyttää vanhimmalle lapselle uskottu vastuu perheestä. Utu on kuitenkin jo päättänyt paitsi etsiä rakkaansa myös selvittää omaan biologiseen syntyperäänsä liittyvät salaisuudet.
Neljä vuotta myöhemmin Laakson jättänyt Marras on hämillään. Tunnemuistojen sulku ei sittenkään ollut onnistunut tukahduttamaan kaikkia omantunnon ääniä. Mutta miksi ihmeessä häntä jäljittävä pikkusisko Utu oli liittynyt Sarimin johtamiin kapinallisiin ja seuraa miestä, joka itsepintaisesti uskoo vanhoihin ennustuksiin?
Teksti: Wsoy
Kävipäs hauska sattumus. Kirjastoreissulla törmäsin Routasisarukset-kirjan jatko-osaan Hiekkasotilaat. Sen kansi kiinnitti heti huomioni ja tartuin kirjaan. Takakannen perusteella kirja vaikutti hyvin kiinnostavalle, joten ensimmäinen osa, tämä Routasisarukset, oli heti etsittävä. Kaikeksi onneksi se oli kirjaston hyllyssä. Matkaan tarttuivat molemmat kirjat. Näin hyvin voi toimia kiinnostava kansi. 
Sitten sattumukseen. Viikonloppuna oli kirjamessut ja kirjailijat olivat siellä puhumassa! En ollut messun aikatauluihin tai muuhun sisältöön etukäteen tutustunut. Joten hyvä tuuri kävi, kun pääsin kuuntelemaan itse kirjailijoiden kertomusta kirjojen synnystä ja maailmasta. 
Kirjailijat kertoivat heidän kirjoittavan ensin omat kappaleensa ja sen jälkeen muokkaavan yhdessä tekstiä niin kauan, että se kuulostaa kolmannen kirjoittamalta. Sen myös huomaa kirjasta. Siinä ei kuulu kirjoittajan ääni eri kappaleiden välillä, vaan kirja voisi olla kokonaan yhden ihmisen kirjoittama. Myös hahmot ja maailma on yhdessä luotu. Ideariihessä lentelee villejäkin ideoita, joita sitten kokonaisuuden hahmottuessa karsitaan hurjimmasta päästä pois
Kirjailijat Anne ja Eija ovat lapsuudenystävät, kotoisin eteläsavolaisesta kylästä. Fantasiamaailma on vienyt heidät mennessään jo lapsuudessa. Pitkin metsiä on menty miekkojen kanssa leikkimässä roolileikkejä. Myös yhteisiä tarinoita on jo tuolloin kirjoitettu. Yhteinen kirjailijataival on siis pitkä. 
Itse kirjaan. Tämä oli laadukas dystopia. Kirjailijat ovat luoneet uskottavan maailman. Yksi tulevaisuuden kuva. Suurin osa maailmasta on jo asumiskelvotonta. Uutta materiaalia ei ole varaa tuottaa, raaka-aineet ovat vähissä. Sen sijaan kaatopaikat ovat aarreaittoja, joista haetaan käyttökelpoisia tavaroita ja raaka-aineita tavaroiden valmistamiseen. Kerskakulutus on jo historiaa. 
Syntyvyttä kirjassa säännöstellään rankasti ja vain perimältään edustuskelpoiset ihmiset saavat lisääntyä. Muilta viedään hedelmällisyys. Itselläni tämä herätti paljon ajatuksia. Olemmeko jo tuolla tiellä? Otammeko sikiöseulonnoilla ensimmäisiä askelia tuohon suuntaan? Jalostamme ihmistä, valitsemme ketkä ovat elinkelpoisia. Kenellä on oikeus elää. Esikoisen kehitysvamman myötä olen tätä kysymystä paljonkin miettinyt ja tämän hetkinen suuntaus aiheuttaa minussa surua ja jopa epäuskoa. Pitääkö ihmisen olla täydellinen? Ja millainen on täydellinen ihminen? Mitataanko sitä tuottavuudella vai inhimillisyydellä, empatiakyvyllä? En tiedä ovatko kirjailijat halunneet ottaa tällä teemalla kantaa sikiöseulontoihin. Minä näin jatkumonen tämän hetken tilanteesta tuonne asti. Kirjan skenaario voi olla yksi suunta johon menemme. Itse toivon, että näin ei käy. Että ymmärrämme kaikkien ihmisten olevan arvokkaita, omana itsenään. 
Pidin päähenkilöistä Utusta ja Marraksesta. Kumpikaan ei ollut täydellinen. He kompastelivat omien virheiden kanssa, olematta suoraan hyviä tai pahoja. Kasvua ihmisenä tapahtui jo ensimmäisen osan aikana. Omista virheistä opittiin ja sinisilmäisyys katoaa. Tarinaa kerrottiin vuoroin Utun näkökulmasta, vuoroin Marraksen. Samoja tapahtumia sai kurkistaa kummankin ajatusmaailman kautta. Se toi lisäulottuvuutta tarinaan.
Kirjassa kerrotaan myös tarinoita Regosta. Alkuun luin niitä pitkin hampain. Minulla on oma henkilökohtainen ongelma tarinoita tarinan sisässä kohtaan. Pian kuitenkin alkoi hahmottumaan, että näihin tarinoihin taitaa liittyä muutakin kuin vain perimätiedon välittäminen lukijalle. Mahtaakohan Regon tarina kietoutua vielä tiivimmin tarinaan jossain vaiheessa?
Tämä oli oikein virkistävä lukukokemus. Laadukas nuorten dystopia. Kakkososa onkin jo iltaluvuissa hyvää vauhtia etenemässä. 
Minun arvioni: tomeraa toimintaa, minulle jopa antoisa kirja.

28. lokakuuta 2012

Vanki

Kuva: Gummerrus
Jussi Adler-Olsen: Vanki
Kustantaja: Gummerrus 2012
Isbn: 978-951-20-8754-9
424 s.

Murharyhmäetsivä Carl Mørck oli yksi Kööpenhaminan parhaista poliiseista, kunnes sai osuman luodista työtehtävässä.  Töihin palannut, itsesyytösten kanssa painiva Mørck kärsii motivaation puutteesta, ja kollegat alkavat saada hänestä tarpeekseen. Mørck sysätään poliisilaitoksen kellaritoimistoon sillä verukkeella, että hän saa toimia uuden Osasto Q:n johtajana. Hänen tehtävänään on selvittää vanhoja rikoksia, ja avustajakseen hän saa omalaatuisen ja salaperäisen, mutta ahkeran Hafez el-Assadin. Kaksikko alkaa ensi töikseen selvittää nuoren ja kauniin poliitikon Merete Lynggaardin katoamista. Naisen epäillään kuolleen, joko murhan tai itsemurhan seurauksena, mutta totuus on jotain aivan muuta. Lukijalle selviää pian, että Merete istuu pimeydessä vankina, mutta miksi ja missä?

Teksti: Gummerrus

Tämä on ensimmäinen suomennettu kirja sarjasta, joka kertoo osasto Q:n tutkimuksista. Pääosassa on etsivä Carl Morck (en löytänyt näin äkkipäätään mistä saan tuon poikkiviivan oohon), joka on dekkareille tyypilliseen tapaan sosiaalisilta taidoiltaan osittain rajoittunut, mutta työssään taitava etsivä. Hänen avukseen palkataan Hafez el-Assad. Assadin toimenkuva on oikeasti siivoaminen, kahvinkeitto ja muut yleismies juntusen hommat, mutta hyvin pian Carl antaa hänelle tutkintaan liittyviä tehtäviä. Assad osoittautuukin varsin nokkelaksi työssään. 

Ensimmäinen tapaus, jota tuo kaksikko alkaa tutkimaan, on viisi vuotta sitten kadonneen poliitikon Merete Lynggaardin katoaminen. Aikanaan tutkinta on lopetettu ja oletuksena on ollut itsemurha tai onnettomuus. Carlin kokenut etsivän nenä kuitenkin haistaa hommassa palaneen käryä eikä usko, että asia on niin yksioikoinen. Pian alkaakin tapauksesta paljastua uusia yksityiskohtia, jotka vievät tutkimuksia eteenpäin.

Kirjassa kerrotaan rinnakkain Carlin ja Assadin tutkimuksista sekä Mereten tarinaa. Itse jäin ensin kiinni Mereten tarinaan. Se oli minusta yhtenäisemmän oloinen, hallitumpi kokonaisuus kuin Carlin tutkimukset. Alkuun Carlin tarinassa vaivasi palasten kokoon saaminen. Pohjustettiin uutta osastoa ja poliisilaitoksen sisäistä politikointia ja jännitettä. Sinänsä tämä on sarjan ensimmäiselle osalle luontevaa, avataan miten tilanteeseen on päädytty, mutta se hidasti tutkimusten alkuunpääsemistä. Ja siten mielestäni Carlin tarina oli alkupäässä vähän jähmeä, hitaasti käynnistyvä. Tätä ongelmaa ei liene enää jatko-osissa. 

Pienen miinuksen annan myös kovin klassisesta etsivähahmosta. Carl ei oikein tule toimeen kenenkään kanssa, on sulkeutunut ja vähän mörrikkä. Hän on omantien kulkija, yksinäinen toimija. Tällä kertaa päähenkilöä ei ole haettu eläkkeeltä takaisin töihin, mutta onpahan Carlilla sentään takana sairasloma, ammutuksi joutuminen ja sitä kautta myös omia mörköjä pään sisällä. Näitähän on nähty, nimittäin dekkareiden päähenkilöinä. Carl on kuitenkin omallalaillaan symppis hahmo eikä hän ärsytä. Inhimillinenkin omine ongelmineen ja heikkouksineen. Raikas tuulahdus ja mielenkiintoinen henkilö oli Carlin apuri Assad. Enpä muista kahvinkeittäjän ennen olleen näin tiivisti mukana rikostutkimuksissa. Hän oli myös mukavaa vastapainoa Carlin sulkeutuneisuudelle. Assad tuntui olevan elämänmyönteinen ja pirteä. Loppupäässä kirjaa myös väläytellään Assadista piirteitä, jotka antavat olettaa hänen historiastaan mielenkiintoisia käänteitä. Tässä kirjassa menneisyyttä ei oikeastaan avata ja jäänkin odottamaan mitä tuosta henkilöstä vielä paljastuu. 

Kyllähän tähän kirjaan koukkuun jäi. Tahti kiihtyi loppua kohti jo huimaavaksi ja rytinää oli tiedossa. Viimeiset sata sivua oli pakko ahmia kerralla. Tapaus, jota tutkittiin, oli mielenkiintoinen ja karmivakin. Varma ja toimiva tarina ja dekkari. Jatko-osat tulen varmastikin lukemaan. 

Tanskassa sarjaan on jo ilmestynyt useampikin osa. Englanniksi Adler-Olsonin nettisivujen mukaan on osasto Q:n tutkimuksia käännetty osat Fasandræberne/The Pheasant Killers ja Flaskepost fra P/Message in a Bottle. En Gummerruksen sivuilta äkkipäätään nähnyt mihin tahtiin kirjoja on tarkoitus suomentaa. Katsotaan jäänkö odottamaan suomennoksia vaiko tartunko sopivan tilaisuuden tullen englanninkieliseen versioon. Amazonilta kun saa kovin näppärästi ja edullisesti kirjoja tilattua (englanniksi).

Minun arvioni: tomeraa toimintaa.


26. lokakuuta 2012

Lokakuun kirja: Toiset


Kuva: Karisto
China Miéville: Toiset
Kustantaja: Karisto 2011
Isbn: 978-951-23-5287-6
367 s.

(Koska Katalla ei ole omaa blogia enkä ole saanut häneltä vastausta kuinka toimimme kirjan esittelyn kanssa, kirjoitin sen nyt itse.)

Lukupiirin lokakuun kirjana oli China Miévillen Toiset. China Miéville on englantilainen fantasiakirjailija. Hänen itsensä mukaan tyylilaji on uuskummaa (weird fiction/new weird). Miéville on kirjoittanut useampiakin romaaneja, kuten vaikka Kraken (2010), Un Lun Dun (2007) ja Looking for Jake and other stories (2005), mutta tämä on ensimmäinen suomennettu romaani häneltä. Suomeksi on saatavilla kaksi hänen novelliaan: Lemmikki ("Familiar", 2002 kokoelmassa Uuskummaa? Modernin fantasian antologiaKirjava 2006) ja Jaken jäljillä ("Looking for Jake", 1999, Legolas 1/2003).

Kirja Toiset julkaistiin suomeksi vuonna 2011. Alkuperäinen teos The City & The City on julkaistu vuonna 2009. Kirja on voittanut useita eri palkintoja, mm. parhaan romaanin World Fantasy ja Hugo -palkinnon sekä Arthur C. Clarke -palkinnon vuonna 2010. Kirja oli myös ehdolla Tähtivaeltaja-palkinnon voittajaksi vuonna 2012.

Kirja sijoittuu kuvitteelliseen kaksoiskaupunkiin jonnekin päin (Itä-)Eurooppaa. Tuo kaupunki on omituinen sulautuma kahta kaupunkivaltiota, Besźeliä ja Ul Qomaa. Ne sijaitsevat osittain erillään, osittain päällekkäin, lomittuneena. Molempien kaupunkien asukkaat näkemätöntävät naapurikaupungin; asukkaat, rakennukset ja liikenteen. He alitajuisesti väistävät toisiaan, näkevät mutteivat kuitenkaan näe. Huomiovat, mutteivat huomaa.  Tuota näkymätöntä rajaa ei saa ylittää, ei edes katseella. Rajan ylittämien on rikos, rikko. Silloin Rikko puuttuu asiaan. Ja kaikki rikkoneet ihmiset katoavat. 

Tarkastaja Borlú, kirjan päähenkilö, asuu Besźelin puolella tuota sulautumaa. Hänen tutkittavakseen tulee nuoren naisen murha, joka vie hänet tutusta kotikaupungista Ul Qoman puolelle. Onko kyseessä vain murha vai liittyykö asiaan jotain isompaa? Kiellettyä? Liittyykö rikokseen kaikkien pelkäämä Rikko?

Kirja aukesi minulle todella hitaasti. Sen kieli oli hyvin karua, riisuttua ja yksinkertaista. Mutta samalla leikittelevää. Pidin sen sanaleikeistä, kuten Ul Qoma ja näkemätöntäminen. Kirja ei selitellyt eikä laverrellut. Ehkä siitä syystä monesti olin hieman pihalla. Varsinkin joissain keskustelun pätkissä jouduin tovin miettimään, että mitähän tässä nyt sanottiin. Eivätkä ne aina minulle kokonaan auennetkaan. Myöskään henkilöhahmoja ei avattu juuri ollenkaan. Heidän yksityistä elämäänsä ei liiemmin raotettu, ei luonteenpiirteitä laveasti kuvailtu. Siksi he jäivätkin kaikki etäisiksi. En osannut samaistua kehenkään tai oikeastaan luoda minkäänlaista suhdetta henkilöihin. En ärsyyntynyt enkä ihastunut. Kuitenkin, hahmojen käymien keskustelujen ja heidän puhetapojensa perusteella henkilöistä luo jonkinlaisen mielikuvan. 

Kirjan asetelma oli jännittävä, mieltä kutkuttava. Kaksi kaupunkia yhdessä, lomittuneena. Näkyvillä, mutta näkymättömissä. Lomittumista ja kaupunkien fyysistä suhdetta toisiinsa ei selitelty. Se vain aukeni enemmän ja enemmän tarinan edetessä. Mielestäni Miéville jättikin paljon lukijan oman älyn ja ymmärtämisen varaan. Hän ei anna valmiiksi pureksittuja ratkaisuja. Hän on käyttänyt sanoja hyvin säästeliäästi.

Pääsin todellakin kirjaan kiinni hitaasti. Aluksi olin kovin pihalla. Olen niin tottunut, että kaikki selitetään, etten olisi jaksanut itse ajatella. En voinutkaan vain lukea, antaa virran viedä. Myös riisuttu kieli tuotti minulle aluksi ongelmia. Pidän yleensä enemmän kuvailevasta kielestä. Mutta lopulta kuitenkin tarina imaisi mukaansa ja sain kiinni myös kirjailijan kielestä ja tavasta kirjoittaa. Loppua kohdin en voinutkaan laskea kirjaa enää kädestäni. Nyt jälkikäteen minulla on jopa hieman euforinen olo. Kirja alkaa tosissaan imeytyä minuun ja alan innostua kirjasta. Nyt, luettuani sen. Tälläistä en muista koskaan ennen kokeneeni. 

Pohjimmiltaan tarina on rikostarina. Mutta puitteet ja kirjan kieli tekevät siitä hyvin omalaatuisen rikostarinan. Vaikka kirjailija katsotaan fantasiakirjailijaksi, on tämä kyllä kaukana perinteisestä, tai vaikka vähän laajemmastakin, fantasiakäsitteestä. Minusta tuo termi uuskumma kuvastaa tyylilajia onnistuneesti.

Kirjailija on yhteiskunnallisesti valveutunut ja jäinkin miettimään onko hän hakenut jonkinlaista kritiikkiä yhteiskuntaa kohtaan näkemätöntämisellä. Silmien sulkemisella. Vai onko hän vain halunnut luoda erikoisen lavasteen tarinalle? Olen surkea kaivamaan merkityksiä sanojen takaa, joten jätän sen puuhan itseäni taitavimmille. 

Tämä kirja jätti pureskeltavaa näin lukemisenkin jälkeen. 

Minun arvioni: joudun jättämään arvion väliin, en osaa laittaa tätä mihinkään lokeroon.

23. lokakuuta 2012

Artemis Fowl

Eoin Colfer: Artemis Fowl
Kustantaja: Wsoy 2001
Isbn: 951-0-26073-8
292 s.

"Pysy loitolla, ihminen. Et tiedä minkä kanssa olet tekemisissä."

12-vuotias Artemis Fowl on tunnetun rikollissuvun nuorin vesa. Kun Artemis kaappaa rohkean menninkäiskomisario Holly Shortin panttivangikseen, maan alla asustavien keijujen, maahisten ja peikkojen yhteisrintama uhittelee päihittävänsä kevyesti nokkelan pojankoltiaisen. Hautautuneiden Alueiden Lainvalvonta HAL huomaa kuitenkin pian kohdanneensa hämmästyttävän älykkään vastustajan. Artemis uskoo päässeensä käsiksi maanalaiseen kulta-arteeseen, mutta juuri silloin HAL muuttaakin pelin sääntöjä...

Teksti: kirjan takakansi"

Tämä kirja on osunut silmiini kirjaston hyllyssä monet kerrat. Kuitenkaan en ole aikaisemmin siihen tarttunut. Vaikkakin tämä taitaa olla melkoisen tunnettu sarja fantasian saralla.

Ehkä tämä olisi pitänyt lukea silloin kymmenen vuotta sitten, kun kirjaan olen ensimmäisiä kertoja törmännyt. Silloin pidin enemmän tämän tyypin fantasiasta. Tai sitten nyt vain oli väärä hetki lukea tämä kirja. Koin sen liian lapselliseksi itselleni.

Pidin kirjassa tarinan sijoittamisesta meidän omaan maailmaamme. Tutut eurooppalaiset paikat vilahtelivat kulisseissa ja oikeita uskomuksia ja kansantaruja selitettiin uudella tavalla. Se toi tarinan lähemmäksi, enemmän iholle. Mitä jos meidän maailmamme ei olekaan ihan sellainen kuin luulemme?

Hetken Holly mietti poikkeaisiko Pariisin Disneylandissa. HAL:illa oli siellä monta siviilipukuista etsivää, useimmat Lumikin mökin henkilökuntaa. Siellä oli yksi maailman harvoista paikoista, joissa väki saattoi kulkea vapaasti kenenkään huomaamatta. (s.79)

Onneksi irlantilaisia pidettiin ulkomailla hulluina - käsitys, jota irlantilaiset itse eivät mitenkään pyrkineet kumoamaan. He olivat saaneet jostain päähänsä, että keijut raahasivat koko ajan mukanaan pataa, joka oli täynnä kultaa. Piti tietenkin paikkansa, että HAL:illa oli ammatin vaarallisuuden vuoksi lunnasrahasto, mutta siitä yksikään ihminen ei ollut vielä päässyt osille. (s.80)

Artemis ja hänen apurinsa Butler olivat kiinnostavia ja toimivia hahmoja. Artemis on lapsinero, Butler monenlaisen koulutuksen läpikäynyt taistelumestari. Artemis toimii kokoonpanon aivoina, Butler työkoneena. Sen sijaan yliluonnollisista hahmoista en oikein pitänyt. Koin keijut/menninkäiset jotenkin ärsyttävinä pikku surisijoina. Kääpiöt söivät maata ja pruuttasivat ne toisesta päästä pihalle savena. Mikä kiristeli hermojani sekin. Olenko lukenut liikaa perinteisempää asetelmaa keijuista ja haltioista, joten tämä maailman uudelleenmuokkaus ei sopinut minun ajatusmaailmaan? En tiedä. Mutten oikein lämmennyt tälle asetelmalle fantasiasta.

Onneksi maailma on pullollaan fantasiaa, joten minuakin miellyttäviä sarjoja on. Jätän Artemiksen rauhaan. Hänellä on varmasti taattu kannattajakuntansa eikä yhden siitä puuttuminen horjuta sitä mihinkään.

Vastapainoksi kerrottakoon, että Kirjamielellä-blogissa Artemiksesta on tykätty.

Minun arvioni: välipalakirja.

21. lokakuuta 2012

Tunnustuksia

Minua on muistettu kahdella tunnustuksella. Iso kiitos kummallekin tunnustuksen antajalle!


Paula blogista Luen ja kirjoitan myönsi minulle Tsemppaava blogiystävä -tunnustuksen. Kiitos. Tämä tunnustus tuli juuri oikeaan aikaan. Omassa elämässä oli melkoisen vaikea aika meneillään ja muistaminen toi valoa päivään. Ilonpilkahduksen synkkään aikaan.

Varjelum blogista Olipa kerran kirjablogi muisti minua myös tunnustuksella. Kiitoksia myös sinulle!


Tunnustuksen säännöt: 
 
1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle blogille.
3. Ilmoita blogin pitäjille tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

Koska tunnustukset ovat kiertäneet useimmat blogit joita luen, en tällä kertaa jaa tunnustuksia erityisesti kenellekään. Sen sijaan jaan ne kaikille seuraamilleni blogeille, sillä jokainen on tunnustuksensa ansainnut. 

Kirjablogin hengessä listaan kahdeksan kirjaa, jotka ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen.

1. Taru sormusten herrasta (J.R.R. Tolkien) 
Tämä on ollut jo varhaisesta teini-iästä asti minun lempikirjani. Varmasti kirja, joka on vaikuttanut minuun eniten. Olen lukenut sen lukuisia kertoja, suomeksi, englanniksi ja kuunnellut myös äänikirjana. Enkä koskaan kyllästy Tolkienin luomaan maailmaan. Tämä kirja on varmasti vaikuttanut siihen, että olen lukenut paljon fantasiaa. 

2. Tuulen varjo (Carlos Ruiz Zafón)
Tämä on melko uusi tuttavuus minulle, mutta kirjan kieli jätti lähtemättömän vaikutuksen minuun. Uskon lukevani kirjan vielä moneen kertaan. 

3. Kuolemanportti-sarja (Margaret Weis, Tracy Hickman)
Fantasia-sarja, jonka olen lukenut useampaan kertaan. Kirjailijat ovat luoneet mielenkiintoisen maailman ja jännite päähenkilöiden välillä on kutkuttava. Henkilöt myös kehittyvät kirja kirjalta ja lopulta on armottoman koukussa heihin ja heidän suhteen kehittymiseen. 

4. Musta torni -sarja (Stephen King)
Teininä pidin tästä aivan valtavasti. Sittemmin koitin lukea sarjaa uudestaan enkä päässyt sen sisään enää ollenkaan. Tämä on siis tehnyt aikanaan minuun vaikutuksen, kuten moni muukin Kingin kirja, mutta näin kypsemmällä iällä ei toimikaan enää yhtä hyvin.

5. Ruohometsän kansa (Richard Adams)
Taasen kirja, jonka olen lukenut useamman kerran. Muistan nuoruuden vakkarikirjaston hyllynkin edelleen, jossa kirja oli. Viimeisimmästä lukukerrasta on aikaa, joten jossain kohdin haluan lukea kirjan uudelleen ja katsoa mitä siitä nykyisin ajattelen. Hajoaako kirjan taika?

6. Pendergast-kirjat (Lincoln Child & Douglas Preston)
Nämä ovat taasen uudempia tuttavuuksia. Olen lukenut kaikki suomennetut ja joitain vielä suomentamattomia. Päähenkilo Aloysius Pendergast on mielenkiintoinen ja jopa aavistuksen yliluonnollisen oloinen agentti. Ehdottomasti näiden kirjojen suola. 

7. Matkantekijä-sarja (Diana Gabaldon)
Hieman poikkeavaa genreä, mitä yleensä luen. Rakkautta, mutta myös jotain yliluonnollista aikamatkaamisen muodossa. Minun mieltä kutkuttaa tapahtumien sijoittuminen 1700-luvulle. Kirjan mukana voin kuvitella itse matkanneeni tästä ajasta aivan toisenlaiseen. 

8. Tuulen nimi (Patrick Rothfuss)
Hiljaittain lukemani kirja, joka kummittelee edelleen mielessä. Jatko-osa odottaa jo hyllyssä lukuvuoroaan, kiilaten taatusti monen kirjan ohi, jotka ovat hyllyssä kauemmin odottaneet. 

Listaa voisi jatkaa pidemmäksikin. Ja toisena päivänä joku kirja olisi saattanut jäädä ja toinen tulla tilalle. Mutta Taru sormusten herrasta pysyy :)

17. lokakuuta 2012

Lukudiplomi

Intouduin jälleen eräästä haasteesta ja kirjalistoista. Mihin minä vielä joudun tämän innokuuteni kanssa? :)

Nyt osallistun lukudiplomi-haasteeseen, joka polkaistiin käyntiin Hyönteisdokumentti-blogissa. Tarkemmat ohjeet ovatkin tuossa blogissa. Mutta tarkoitus on lukea 6-10 kirjaa tämän kouluvuoden aikana (25.5.2013 mennessä) ja suorittaa niistä erinäisiä tehtäviä. Kirjat luettuaan ja tehtävät tehtyään saa itselleen lukudiplomin. Minä valitsen kirjat Opetushallituksen yleisestä Kunnari-ohjelmasta.

Nämä kirjat minä valitsin diplomin suorittamiseen:

1. Isabel Allende: Petojen kaupunki
2. Tuula Kallioniemi: Kulkuripoika ja tuulen tyttö
3. Margaret Atwood: Orjattaresi
4. Walter Moers: Uinuvien kirjojen kaupunki
5. Jane Austen: Emma
6.Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Helpottaakseni itseäni näissä haasteiden syövereissä, on osa kirjoista mukana toisessakin haasteessa. Tuleepahan napsaistua kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Lukeminen jatkukoon.

9. lokakuuta 2012

Tuulen nimi

Patrick Rothfuss: Tuulen nimi
Kustantaja: Kirjava Oy 2010
Isbn: 978-952-5802-04-7
649 s.

Nimeni on Kvothe. Nimet ovat tärkeitä, sillä ne kertovat ihmisestä valtavasti. Minulla on ollut useampia nimiä kuin mihin kenelläkään on oikeus.
Ademit käyttävät minusta nimeä Maedre. Mikä, lausumistavasta riippuen voi tarkoittaa "Liekkiä", "Jyrinää" tai "Katkennutta puuta".
Liekki on ilmiselvä, jos minut on ikinä nähnyt. Minulla on punainen tukka, leiskuvan punainen. Jos olisin syntynyt parisataa vuotta sitten, minut olisi varmaan poltettu demonina. Pidän tukkani lyhyenä, mutta se on kuriton. Kun jätän sen oman onnensa nojaan, se sojottaa pystyssä ja saa minut näyttämään siltä kuin minut olisi sytytetty palamaan.
"Jyrinän" syyksi veikkaisin voimakasta baritoniääntä ja suurta määrää nuorella iällä tehtyjä näyttämöharjoituksia.
En ole milloinkaan pitänyt "Katkennutta puuta" kovin merkityksellisenä. Vaikka näin jälkeenpäin ajatellen sitä voisi pitää vähintäänkin osittain enteellisenä.

Kuva: Kirjava, teksti kirjan takakannesta.

Näin aloittaa Kvothe oman tarinansa kertomisen. Kvothe on legendaarinen arkanisti. Hän on vetäytynyt viettämään hiljaista elämää esiintyen majatalon isäntänä Kotena. Rauhaisa elo kuitenkin järkkyy, kun Kronikoitsija löytää tiensä majataloon. Ja tunnistaa Koten olevan suuri arkanisti, myyttien ja tarinoiden Kvothe. Hän saa houkuteltua Kvothen kertomaan oman tarinansa, niin kuin se oikeasti meni. Hän saa tarinan, yhdellä ehdolla. Kronikoitsijan pitää kirjoittaa sanatarkasti muistiin tarina, jonka Kvothe kertoo. Mitään muuttamatta, mitään poisjättämättä.

Kielet tuntuivat oudoilta sormieni alla, kuin vasta yhteen palanneet ystävät, jotka olivat unohtaneet, mitä yhteistä heillä oli. Soitin hiljaa ja hitaasti lennättämättä nuotteja nuotiokehäämme kauemmaksi. Sormet ja kielet keskustelivat vaivaisesti ikään kuin niiden tanssi olisi kuvannut hullaantumista.
Sitten tunsin jonkin sisälläni murtuvan ja musiikki alkoi vyöryä hiljaisuuteen. Sormeni tanssivat, monimutkaisesti ja nopeasti ne kehräsivät jotankin seitinohutta ja väräjävää nuotiomme muodostamaan valokehään. Musiikki liikkui kuin hämähäkinverkko leppeässä tuulessa, muuttui kuin lehti kieppuessaan matkalla maahan ja se tuntui kolmelta vuodelta Tarbeanin Rantasyrjässä, johon kuului ontto paikka sisuksissa ja purevasta kylmyydestä särkevät kädet.

Unohdin täysin kirjaa lukiessani, että tämä oli fantasiaa. Melkoinen sanankäyttäjä tämä Rothfuss. En ole aikaisemmin lukenut näin taidokasta kieltä, en fantasiakirjallisuudessa. Kirja ei ollut mitään suoraviivaista örkintappamista tai taikatempusta toiseen kiitämistä. Se oli kertomus Kvothesta, hänen polustaan arkanistiksi. Kirjassa oli toki taikuuttakin, muttei sellaista hokkuspokkus-meininkiä kuin monesti fantasiassa on. Se oli hienostuneenpaa, näkymättömämpää.

Kirja oli paksu, muttei minusta venytetty. Jäin enemminkin kaipaamaan lisää. Se loppui kuin seinään. Kesken. Mutta tämä olikin trilogian ensimmäinen osa. Miinusta kuitenkin annan siitä, että Kvothen rahat onnistuvat aina, syystä tai toisesta, katoamaan ja hän palaa takaisin pennittömäksi opiskelijaksi. Ja pelkää opintojensa puolesta. Jos hänellä ei olekaan rahaa seuraavaan lukukauteen yliopistolla. Tuota teemaa toistettiin minun mielestä muutaman kerran liikaa.

Suuntasin takaisin Yliopistolle rahaa kukkarossani ja luutun hihnan lohdullinen paino olkapäälläni. Se oli käytetty ja ruma, ja olin maksanut siitä kalliisti rahalla, verellä ja mielenrauhalla.
Rakastin sitä kuin lasta, kuin hengittämistä, kuin omaa oikeaa kättäni.

Parasta ihan ehdottomasti tässä kirjassa oli kieli. Nautiskelin joka solulla soljuvasta ja kuvailevasta kielestä. Joitain kohtia luin moneen kertaan vain mutustellen tekstiä. Jatko-osat on ihan pakko lukea!

Taivalpaasi oli hänen, samoin kolmas hiljaisuus. Se oli osuvaa, sillä se oli noista kolmesta hiljaisuudesta suurin ja kietoi muut sisäänsä. Se oli syvä ja laaja kuin syksyn loppu. Se oli raskas kuin joen silottama kivenjärkäle. Se oli kärsivällinen, kuolemaa odottavan miehen leikkokukkaääni.

Minun arvioni: fantasialukutoukan unelma ja runollisen kaunis

3. lokakuuta 2012

Aika mennyt palaa

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa 
Kustantaja: Tammi 2012
Isbn:  978-951-31-6706-6
320 s.

Bostoniin miehensä kanssa muuttava Klarissa alkaa nähdä arvoituksellisia unia juutalaisvainoja Amerikkaan paenneesta ranskalaisesta Corinnesta. Klarissa uppoaa yhä syvemmälle unien maailmaan, jotka alkavat tuntua yhä todemmilta. Onko kyse enää unista?

Klarissa on nähnyt ahdistavaa painajaista nuoresta tytöstä lähtien. Siinä nuori nainen etsii hätääntyneenä lastaan. Matkalla Yhdysvaltoihin painajainen palaa ja aloittaa sarjan yksityiskohtaisia unia samasta naisesta.
Kun perhe muuttaa uuteen kotiinsa, vanhojen tammien ympäröimään viehättävään taloon, se tuntuu kummallisen tutulta. Unien Corinne taas rakentaa uutta elämää New Yorkissa ja löytää rinnalleen hurmaavan miehen. Kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin saduissa.
Klarissa alkaa kirjoittaa muistiin Corinnen tarinaa, joka tuntuu täydentyvän myös valveilla ollessa. Voisiko Corinne olla ollut olemassa vai onko kaikki vain kirjailijaksi mielivän Klarissan mielikuvistusta?

Kuva ja teksti: Tammi

Hei, mä oon kerrankin ajan hermoilla. Luin uutuuskirjan ja vieläpä pian sen ilmestymisen jälkeen. Moista ei kovin usein tapahdu, olen aina jälkijunassa.

Minäkin alan pohdinnan sillä, millä niin moni muukin bloggari on aloittanut. Mitä minä voin sanoa kirjasta? Kuinka lojaali minun pitää olla toisella bloggarille? Minua suoraan sanoen jännitti aloittaa koko kirjaa. Kiinnosti valtavasti, mutta pelkäsin etten pidä koko kirjasta. Ja uskaltaisinko silloin kirjoittaa mielipiteeni auki?

Onneksi pian kirjaan tartuttuani pelko katosi. Sillä kirja kaappasi mukaansa ja kuljetti Bostoniin. Silmiäni en olisi kirjasta irti saanut, vaan täytyipä minunkin ipanoita välissä pikkuisen hoitaa. Juoni oli siis koukuttava ja etenikin reipasta tahtia käänteestä toiseen. Sopivasti oli Karoliina koukkuja osannut matkan varrelle ripotella ja pitää lukukiinnostusta yllä.

Mutta ilman muttia ei tämä kirja kuitenkaan edennyt. Alkuun kirjan kieli tökki. Se oli jotenkin onttoa. En saanut rytmistä kiinni ja tuntui kuin olisin pompsahdellut lauseesta toiseen, tapahtumasta toiseen. En jouhevasti, vaan tökkien. Tarinan kaapatessa mukaansa lakkasi kielikin minua häiritsemästä. Tosin paikoitellen sen kuitenkin jälleen minua vaivasi. Siinä oli jokin, mikä ei sopinut minun lukukokemukseeni, minun suuhuni.

Klarissan tarina myös junnasi minusta paikoitellen paikallaan. Kyseltiin samaa ja ihmeteltiin mitä kummaa unet oikein tarkoittavat. Mielestäni Klarissan elämässä olisi voinut olla jokin muukin koukku kuin vain nämä unet ja avio-ongelmat. Loppua kohdin tiivistyy kyllä Klarissankin tarina, mutta alkupäässä minua vaivasi saman toistelu.

Kirja oli kuitenkin aivan ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ja todellakin piti otteessaan viimeisille riveille asti. Miinuksista huolimatta. Täydet pisteet Karoliinalle oivasta juonen kehittelystä ja lukijan sitomisesta tarinaan kiinni.

Minun arvioni: sekoitus tomeraa toimintaa ja viihde-opusta.

2. lokakuuta 2012

Lokakuun kirja: Toiset

Lukupiirin lokakuun kirja on China Miévillen Toiset. Kirjan katsotaan edustavan uuskumman tyylisuuntausta. Katsotaan kuinka kummia ajatuksia se herättää meissä lukupiirin jäsenissä.

Kirja on Katan ehdottama, mutta hänellä ei ole (vielä?) omaa blogia. Jos näin todella on, käydään keskustelu tässä blogissa. Josko Kata laittaisi minulle kuun lopussa oman arvostelunsa ja ajatuksensa kirjasta sähköpostiini (neidinaiti miukumauku gmail.com) ja minä sitten julkaisen hänen kirjoituksensa blogissani. Jos Katalla on jo blogi tai hän sellaisen aikoo aukaista, niin sitten luonnollisesti käymme keskustelun siellä. Ilmoitatko Kata kuinka toimimme tässä tilanteessa.

Lukuaikaa on siis lokakuun loppuun asti. Keskustelun avaava arvostelu tulee julkaista aikavälillä 28. - 31.10. Kommenttiboksissa käymme jo tuttuun tapaan keskustelun.

P.S. Keskustelu syyskuun kirjasta käy vilkkaana blogissa Yöpöydan kirjat.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...