20. maaliskuuta 2012

Hänen varjonsa tarina

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina

Kustantaja: Gummerus Kustannus 2010
ISBN 978-951-20-8102-8

476 sivua


Amerikkalaiskaksoset Julia ja Valentina Poole ovat toistensa peilikuvia. Tytöt kuulevat ensimmäistä kertaa äitinsä kaksoissisaresta Elspethistä kun heille kerrotaan, että he ovat perineet tämän asunnon Lontoon Highgaten hautausmaan liepeiltä.

Erottamattomat kaksoset muuttavat Lontooseen vapaudesta riemuiten ja alkavat rakentaa tädin asunnosta omaa kotiaan. Pian Valentina rakastuu kuolleen tädin miesystävään ja ryhtyy etsimään omaa identiteettiään. Julia närkästyy heikomman sisarensa itsenäistymispyrkimyksistä mutta löytää itselleenkin projektin: naapurin pakko-oireisesta häiriöstä kärsivän miehen pelastamisen.


Ennen pitkää Julia ja Valentina saavat huomata, että he eivät olekaan asunnossaan kaksin. Seinien vangiksi jäänyt tädin haamu seuraa heidän jokaista askeltaan.


Hänen varjonsa tarina on 2000-luvun kummitustarina kahden kaksosparin elämästä täällä, tuonpuoleisessa ja niiden välillä. Romaani sukeltaa syvälle rakkauden moninaisiin muotoihin, pakkomielteisiin ja salaisuuksiin jotka olisi paras haudata.



Pidin kirjasta kovasti. Tarina pääsi vauhtiin hitaasti. Juoni kehittyi rauhaksiin ja maltilla. Silti kirja ei ollut minusta missään vaiheessa tylsä. Lopussa sitten tapahtuikin vauhdilla, kirjan rytmi muuttui oleellisesti.

Ehkä tarina ei hitaudessaan ollut siksi tylsä, että päähahmot olivat kiinnostavia. Jokaisella oli omat ongelmansa. Martinilla pakko-oireita, Roberts oli murtua surunsa alla. Kaksoset Julia ja Valentina taistelivat itsenäistymisen kanssa. Vaikka takakannessa sanotaan, että kirja sukeltaa syvälle rakkauden moninaisiin muotoihin, ei tämä ollut kyllä mikään rakkaustarina. Tarinan ilmapiiri on aika synkeä valtaosan ajasta. Tunnelma on harmaa, sumuinen.

Minun arvioni: peruskirja koukulla.

16. maaliskuuta 2012

Ei kiitos

Ei kiitosAnna-Leena Härkönen: Ei kiitos
Kustantaja:  Otava 2008
351 s.
Isbn: 987-951-22921-6

Terävän humoristinen romaani iskee siekailematta uuvahtaneen avioliiton kipupisteisiin. Heli Valkonen on epätoivoisesti rakastunut aviomieheensä. Mutta
Matin ei tee mieli. Koskaan. Hän vain pelaa tietokonepelejä repsahtaneissa fleece-housuissa. Hartiahieronta on hänestä parasta läheisyyttä. Kun hienovaraisista vihjeistä, kauniista puheista ja hemaisevista asuista ei ole apua, Heli turvautuu suoraan ja yhä suorempaan toimintaan – turhaan. ”Kulta, nyt ei ole hyvä hetki.” Lauhkeasti ja nöyryyttävästi Matti torjuu puolisonsa lähestymiset.
Missä vaiheessa hehku lopahti, ja he alkoivat puhua toisilleen kuin potilaat: ”Mites sun niskat?” Hiljainen makuuhuone johtaa tilanteisiin, joihin Heli ei välttämättä olisi halunnut. Mutta hän ei tahdo kuolla suruun.


Minulla on hyvin kahtiajakoinen suhde Härköseen. Ensimmäinen teos, jonka häneltä luin oli Onnen tunti.  Kirja oli luettava ja sujuva, mutten mitenkään erityisesti innostunut siitä. Seuraava opus oli Loppuunkäsitelty. Tuosta kirjasta taas pidin todella paljon. Vaikka aihe oli toisenlainen kuin meidän elämäntilanne, oli siinä kuvattu paljon samoja tunteita, mitä olen itse kokenut vaikeina aikoina.

Tuosta kirjasta rohkaistuneena intouduin ostamaan kirpparilta kirjat Ei kiitos ja Häräntappoase. Häräntappoasetta jo aloittelin, mutta kirja ei oikein sytyttänyt. Luovuttanut en vielä ole, vaan aion vielä siihen tarttua. Päätin lukea ensin tämän kirjan.

En tiedä mitä sanoisin kirjasta. Halusin kyllä lukea loppuun ja saada selville mitä suhteelle lopulta tapahtuu. Mutten kyllä oikein innostunutkaan kirjasta. Välillä minua oikein ärsytti ja vaivaannutti Helin puolesta. Monet kerrat mietin, että hyppää irtosuhteeseen, jos olet noin kamalassa puutteessa. Minusta Helillä oli melkein jo pakkomielle koko seksistä. Ajatukset ei muussa tuntunut pyörivänkään.

Härkösellä kyllä on terävä kynä ja hän osaa kirjoittaa viihdyttävästi. Silti tämä kirja ei oikein iskenyt. Se vain tökki paikoitellen pahasti. Ehkä minä en vain sitten ole oiken Härkös-fani.

Kerrottakoon taasen vastapainoksi, että Kirjavinkit-blogissa kirjasta on myös tykätty.

Minun arvioni: maanantaikappale.

14. maaliskuuta 2012

Poika raidallisessa pyjamassa

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa
Kustantaja: Bazar kustannus
2010
Isbn: 987-952-5637-19-9
204 s.

Poika raidallisessa pyjamassa on tarina, jota on vaikea kuvailla. Yleensä takakannessa kerrotaan jotain siitä, mitä kirjassa tapahtuu, mutta tässä tapauksessa se luultavasti häiritsisi lukukokemusta. On tärkeää, että aloitat kirjan lukemisen tietämättä liikaa sen juonesta.

Jos avaat tämän kirjan, lähdet matkalle yhdeksänvuotiaan Bruno-pojan kanssa. (Tämä ei kylläkään ole kirja yhdeksän vuotiaille.) Ennen pitkää saavutte Brunon kanssa aidalle. Joka puolella maailmaa on samanlaisia aitoja. Toivottavasti sinun ei koskaan tarvitse kohdata sellaista aitaa.

Koska takakannessa ei paljasteta juonesta mitään, en tee sitä sitten minäkään. Mutta kirja oli lukemisen arvoinen ja luin sen yhdeltä istumalta. Päähenkilön, Brunon, naiivisuus häiritsi minua kirjassa useampaankin otteeseen. Kyllä yhdeksän vuotiaan pitäisi olla paremmin perillä maailman menosta kuin kirjan Bruno on. Mielsinkin hänet muutaman vuoden nuoremmaksi.

Mutta oli virkistävä lukukokemus, kun aihetta käsiteltiin välillä lapsen näkökulmasta. Kirja ei aiheella sinänsä revittele, mutta historian tuntien tietää mitä todellisuudessa tapahtuu ja missä mennään. Se on varmastikin ollut myös kirjailijan tarkoitus. Hän luottaa siihen, että lukija on ollut historian tunnilla läsnä.

Loppuratkaisu jää mieleen ja mietityttää. Emme me niin erilaisia ole kanssakulkijoittemme kanssa.

Muoks.
Katsoin elokuvan eikä se paljoa häpeillyt kirjalle. Tunnelma oli saatu tallennettua hyvin ja loppu jäi ihan yhtälailla mietityttämään kuin kirjassakin. Leffassa oli tosin selkeämmin esilla Natsi-Saksa eikä se ollut pelkästään lapsen näkövinkkelistä tehty. Mutta visuaalisesti olisi varmaan ollut melkoisen hankala kuvata, ilman että mitään suoraan Hitleriin viittaavaa ei olisi, kuten kirjassa.

Minun arvioni: sekoitus tomeraa toimintaa ja antoisaa kirjaa.

11. maaliskuuta 2012

Merten taa

kansikuvaMcKinley, Tamara: Merten taa

Kustantaja: Wsoy
Julkaistu: 2009
495 s.
Isbn: 987-951-0-37851-9

On vuosi 1768. Kymmeniä tuhansia vuosia Australiaa ovat asuttaneet mantereen omaperäistä luontoa ymmärtävät aboriginaalit. Mutta jättiläismäiset laivat täynnä valkoisia miehiä ovat saapumassa. Alkuasukkaat eivät voi aavistaa laivojen tuovan mukanaan väkivaltaa ja kulkutauteja, mutta eivät valkoiset miehet tee elämää uudella mantereella helpoksi toisilleenkaan.

Laivassa purjehtii myös nuori, seikkailunhaluinen aatelismies Jonathan. Rakastettu Susan on jäänyt odottamaan Englantiin – ja odottaa kolme vuotta, kunnes avioituu toisaalle. Hänenkin tiensä vie aikanaan maapallon toiselle puolelle. Siellä entiset rakastavaiset kohtaavat uudelleen, tilanteessa, johon kumpikaan ei olisi toivonut joutuvansa. 


Viihdyttävä kirja. Odotin, että kirjassa on romantisoitu elämä 1700-luvulla ja tarina on perinteinen rakkaustarina. Mutta kirjassa oli yllättävän paljon rouheutta ja vastoinkäymisiä. Kuolemakin on läsnä. Pahimmat kulmat on kuitenkin tässäkin kirjassa siloitettu. Susanin ja Jonathanin rakkaustarina kulkee kirjan läpi mukana, olematta kuitenkaan pääjuoni. Kirja keskittyy enemmän siihen, kuinka uudisraivaajat saapuivat Australiaan.

Tarinaa kerrotaan sekä uudisraivaajien että aboriginaalinen kannalta. Keskittyen kuitenkin enemmän uudisasukkaiden elämään. Mutta tämä loi itselleni kahtiajakoisuuden kirjaa lukiessani. Toisaalta toivoin, että uudisasukkaat onnistuvat ja pääsevät jaloilleen Australiassa. Samaan aikaan olin myös alkuperäisten asukkaiden puolella ja toivoin heidän pystyvän säilyttämään oman kulttuurinsa ja maansa.

Samaistuin kuitenkin uudisraivaajiin enemmän. Omat sormeni syyhysivät tarttua toimeen ja päästä raivaamaan oma peltotilkku. Pääsin siis uppoamaan menneeseen aikaan ja kuvittelemaan hetkeksi olleeni mukana Australian valloittamisessa.

Minun arvioni: viihde opus.

10. maaliskuuta 2012

Laulu Punaisesta huoneesta

Raili Mikkanen: Laulu Punaisesta huoneesta
Kustantaja: Minerva
Julkaistu: 2012
272 s. 
Isbn: 952-492-514-1

Eletään vuotta 1916, ensimmäisen maailmansodan ja Pietarin turvaksi suunniteltujen suurten linnoitustöiden aikaa. Suomalaisten kauhuksi venäläiset tuovat elokuussa maahan yli 3 000 kiinalaista, joiden outo ulkonäkö ja vieraat tavat antavat aihetta monenlaisille huhuille. Osa heistä on Kiinassa tunnettuja ja pelättyjä ammattirikollisia, hunghuuseja, jotka syyllistyvät pian Suomessakin vakaviin rikoksiin. Ryhmän tulkki Yao joutuu kääntämään mm. kolmoismurhan kuulusteluja.

Yao tapaa sattumalta Annikan, pari vuotta aiemmin koulunsa päättäneen nuoren naisen. Annika ja Yao ystävystyvät ja tutustuakseen toistensa kulttuureihin alkavat kertoa toisilleen omassa maassaan suuren suosion saavuttaneen romaanin juonta. Kirjat ovat Punaisen huoneen uni ja Laulu tulipunaisesta kukasta.

Annikan ja Yaon ystävyys syvenee kiihkeäksi rakkaudeksi ja myös Annika joutuu kohtaamaan ympäristön halveksuntaa. Kun kiinalaiset karkotetaan maasta, joutuvat Annika ja Yao heittämään toisilleen hyvästit. He ovat kuitenkin vannoneet yhteisen elämän jatkuvan.


Aloitin kirjan lukemisen iltatuimaan ja innostuin siitä heti: "Onpa eläväisesti kirjoitettu.". Kieli oli kuvailevaa ja soljuvaa. Kuitenkin helppoa luettavaa, ei liian rönsyilevää, poukkoilevaa.

Reitti on sentään tuttu: lattian leveä lankku viileänä paljaan jalan alla, isän työhuoneen matalaksi kulunut kynnys, jolla vähän horjahdan. Tietysti! Sormet säästyvät, mutta tarjotin tulvii!

Kirjaili kuvaa myös hyvin päähahmon, nuoren naisen, ahdistusta siitä, kuinka hän on sidottuna kotiin. Hoitamaan omaa, sairasta äitiään. Vaikka halu kokea elämää olisi suuri. 

Oma roolini tässä näytelmässä on mielikuvitukseton: pyyteetön, huolehtiva ja kiltti tytär, joka työntää omat tarpeensa sivuun hoitaakseen sairasta äitiään. Eikä kotona tietenkään tapahdu yhtään mitään. Minun, nuoren ihmisen elämä on pelkkää raahustamista päivästä toiseen, repliikit teennäisen pirteitä huudahduksia vastassa vain mykkyys. Missä viipyy näytelmän sankari? Ylioppilaaksi päästyäni en ole tavannut edes parhaita koulutovereitani. Miten oikein olen tullut tähän?

Siihen mielestäni sitten loppuikin kirjan hyvät puolet. Takakannessa luvataan kiihkeää rakkautta. Jaksoin lukea kirjan yli puoleen väliin, enkä tuohon kiihkeään rakkauteen vielä siihen mennessä ollut törmännyt. Annikka kyllä on tavannut jo Yaon, mutta kiihkeys on tapaamisista kaukana. Enemmänkin niissä on ollut tunnelmana vieraan kulttuurin viehätys ja myös eräänläinen pelko tai jännitys vieraanmaalaista kohtaan. 

Luvut, jossa Annika ja Yao kertovat toisilleen valitsemistaan kirjoista, ovat minusta jopa tylsiä. Hypin pätkiä yli. Tämä ei ollut minun kirjani, lupaavasta alusta huolimatta. Pääsee tänä vuonna kesken jääneiden kirjojen listalle.

Kerrottakoon vastapainoksi, että Leena Lumi on kirjasta tykännyt.

Minun arvioni: paperin tuhlausta.

7. maaliskuuta 2012

Viimeinen hyvä ihminen

Viimeinen hyvä ihminen
Kuva: Otava

A. J. Kazinski: Viimeinen hyvä ihminen 

Kustantaja: Otavan Kirjapaino Oy 2011
Isbn: 978-951-1-24979-5
473 s.

Muinaisen juutalaisen myytin mukaan maailmassa on aina 36 vanhurskasta ihmistä kerrallaan – ja ilman heitä ihmiskunta tuhoutuu
Eri puolilta maailmaa alkaa löytyä surmattuna tunnettuja hyväntekijöitä. Heitä yhdistää väkivaltaisen kuoleman lisäksi selkään tatuoitu mystinen symboli. Onko asialla ikivanhan juutalaisen myytin innoittama sarjamurhaaja, vai jotain vieläkin pahempaa?

Kööpenhaminassa poliisin neuvottelija Niels Benzon saa tehtäväkseen etsiä käsiinsä Tanskan hyvät ihmiset ja käskyn suojella heitä. Niels saa pian huomata, että niin sanotut hyväntekijät eivät aina ole niin hyviä kuin päällepäin vaikuttaa.

Astrofyysikkko Hanna Lund kiinnostuu tapauksista ja uskoo näkevänsä uhrien selkään tatuoiduissa numeroissa lähes jumalallisen järjestelmän. Mutta ehtivätkö Benzon ja Lund löytää ajoissa seuraavan uhrin – ja kuka loppujen lopuksi on hyvä ihminen?

A. J. Kazinski on salanimi, jonka taakse kätkeytyy kaksi tanskalaista kulttuurin monitoimimiestä: elokuvaohjaaja Anders Rønnow Klarlund ja kirjailija-käsikirjoittaja Jacob Weinreich. Kansainvälisen toimintatrillerin oikeudet on myyty jo yhteentoista maahan. (Esittely Otavan sivuilta.)

Perusvarma jännäri. Käynnistyi ehkä pikkuisen hitaasti, kun alkuasetelmia esiteltiin. Pelkäsin, että kirjassa on paljon keskeisiä hahmoja. Minä kun olen huono pysymään perässä, jos hahmoja on liikaa. Mutta kirja oli sujuvaa luettavaa ja piti otteessaan koko tarinan ajan. Kirja eteni paikoin jopa hengästyttävässä tahdissa.

Henkilöhahmot jäivät mielestäni kuitenkin ohuiksi. Omituista oli se, että kaikki päähenkilöt leimataan kirjassa mielenterveyspotilaiksi ja vapautetaan tehtävistään sen nojalla. Lienekö sillä haluttu pitää lukijat epätietoisuudessa onko tapahtumat totta vai hahmojen luomaa kuvitelmaa. Mutta kovin klassinen asetelma toimintatrillerissä; eläkkeelle jäänyt tai virastaan lomautettu poliisi tarttuu tapaukseen, josta kukaan muu ei ole kiinnostunut.

Suosittelen jännäreistä pitäville. Hyvä kirja, joka ei kuitenkaan esittele mitään uutta tai ihmeellistä. Mutta lukemisen arvoinen ja viihdyttävä.

Minun arvioni: Välipalakirja.

6. maaliskuuta 2012

Kasvun vuodet - isyyspäiväkirja

KASVUN VUODET - ISYYSPÄIVÄKIRJA

Kari Honkanen
Kustantaja: Aikamedia 2011
ISBN 978-951-606-956-5
262 s

Kirjan takakannen esittely: Pastori Kari Honkanen kertoo isyyspäiväkirjassaan avoimesti ja koskettavasti tunnoistaan kehitysvammaisen Joosua-pojan isänä. Hän kuvaa tällä hetkellä seitsemänvuotiaan Joosuan ja koko perheen elämään mahtuneita dramaattsia hetkiä, kipuja ja itkuja, mutta myös arjen iloja ja huvittavia kommeluksia. Isyyspäiväkirja on ajatuksia antava, elämänmakuinen teos.


Tämä kirja on jäänyt mieleen alkuvuonna lukemistani kirjoista. Joosua-pojalla on Downin syndrooma kuten on minun esikoisellanikin. Siksi tämä kirja kiinnosti. Halusin lukea toisen vanhemman ajatuksia ja tuntoja tältä vanhemmuuden matkalta. 

Minä pystyin ja en pystynyt samaistumaan perheen tarinaan. Kirjassa kuvattiin paljon samoja tuntoja kuin minullakin on ollut, mutta paljon oli myös tuntoja ja ajatuksia mitä en ole kokenut. Eroa ehkä eniten teki se, että yhteisestä diagnoosista huolimatta lapsemme alkutaipaleet ovat olleet hyvin erilaiset.

Kirjassa minua häiritsi, kun kovin usein joku käyttäytyminen tai teko selitettiin Downin syndroomalla. Ikään kuin ainut määrittelevä tekijä olisi vain tuo kromosomipoikkeavuus. Välillä heräsi kysymys: "Mitä jospa se onkin vain luonnekysymys?". Lisäksi kirjassa yleistettiin jonkun verran mitä Downin syndroomaan kuuluu tai liittyy enkä monistakaan niistä tunnistanut kyllä meidän tyttöä. Varsinkin kirjan alussa Downin syndrooma oli ehkä liiankin kanssa näkyvillä. Loppua kohdin se hieman väheni. Lienekö se sitten kuvastanut isän kasvua kehitysvammaisen lapsen isäksi. Hyväksymistä ja lopulta tuota kehitysvammaa ei enää samallalailla huomaa tai muista.

Mutta kirja on kirjoitettu hyvin lämminhenkisesti ja sujuvasti. Huumoriakin kirjassa pilkistelee. Vaikka itse en ole mitenkään erityisen uskovainen ihminen, ei isän pappeus ja uskovaisuus hyppinyt kirjassa silmille. Se on osa heidän elämää, mutta paasaaminen kirjasta puuttui. Ehdottomasti siis lukemisen arvoinen kirja.

Minun arvioni: antoisa kirja ja hyvän mielen kirja.

5. maaliskuuta 2012

Tammi- ja helmikuu

Koska tämä blogi alkaa hassusti kesken vuoden, listaan alkuvuonna lukemani kirjat näin yhteen postaukseen. En vain osaa niistä sanoa mitään järkevää, kirja ei ole tarpeeksi tuoreessa muistissa enää. Jotain pientä olen osasta sanonut niitä toisaalle listatessani.  

Alkuvuonna 2012 luetut kirjat:

1. Allison Pearson: Täydellä teholla yötä päivää
Kannessa sanotaan: "Jos se olisi helppoa, miehetkin pystyisivät siihen." Niskakarvani nousi heti pystyyn ja pistin kirjan takaisin hyllyyn. Sitten jokin sai tarttumaan siihen uudestaan: uteliaisuus. Mitä tarjottavaa tällä kirjalla on, joka nostaa naiset näin jalustalle? Noh, ei sillä oikein mitään sanottavaa ollutkaan. Puoliväkisin kirjan loppuun luin. Mutta ei tälläinen kirjallisuus ole muutenkaan oikein minun genreäni. 

2. Eve Hietamies: Yösyöttö.
Pääsi yllättämään, positiivisesti.
3. Tom Egeland: Liiton vartijat.
4. Clive Cussler & Dirk Cussler: Jäävirta
5. Ilkka Auer: Hyinen hauta
6. Cecilia Ahern: Mitä huominen tuo tullessaan. 
Alku oli hankala jostain syystä ja jätin kesken. Kun tartuin uudestaan kirjaan, ahmin sen melkein yhdeltä istumalta. Tarina pääsi vauhtiin noin kahden sivun päästä siitä mihin oli jäänyt ekalla yrittämällä.

7. Douglas Preston & Lincoln Child: Pendergast-sarja:Tulikivi 
Kolmas suomennettu kirja. Trilogian ensimmäinen osa. Jälleen kerran loistava.
 
8. Douglas Preston & Lincoln Child: Dance of Death
Jatkoa edelliseen ja oli vielä parempi. Huh. Uskaltaako kolmatta osaa enää ees lukea :)

9. Kari Honkanen: Kasvun vuodet - isyyspäiväkirja
10. Kathryn Stockett: The Help
11. Oliver Sacks: Mies joka luuli vaimoaan hatuksi
12. Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi
13. Douglas Preston: Rienaus
Loistava. Suoraviivaista menoa, mutta tempaa mukaansa heti alusta alkaen.

14. Charlaine Harris: Veren voima
Kirja oli kuin deja vu -ilmiö. Niin paljon oli yhtäläisyyksiä Twiligth-saagan kanssa. Tosin tämä kirja on kirjoittettu aikaisemmin. Mielestäni Stephanie Meyerin tyyli on mukaansa tempaavanpaa, koukuttavampaa. Muttei tämäkään huono ollut. Ei missään nimessä.

15. Benjamin Mee: Koti eläintarhassa
Tykkäsin. Sopivan kevyesti kerrottu, vaikka mukana on myös vaikeita aiheita. Kirjoittaja osaa myös piilottaa huumoriakin mukavasti kirjaan. Mutta paikoitellen jäi vähän junnamaan paikalleen ja sortui selittelemään vähän liikaa.

16. Anna-Leena Härkönen: Loppuunkäsitelty
17. Neil Hardwick: Hullun lailla
18. Rebecca Stott: Veden muisti
19. Brooke Shields: Tuli sade rankka (Miten selvisin synnytyksenjälkeisestä masennuksesta)
20. Charlaine Harris: Verenjanoa Dallasissa
21. Minna Andersson: Seitsemän tytärtä (Äidiksi tulon tunnelmia 1840-luvulta nykypäivään)

Miksi blogi?

Olen jo muutaman vuonna pitänyt lukupäiväkirjaa. Kirjannut vihkoseen ylös lukemani kirjat. Tänä vuonna siirsin tuon päiväkirjan tänne sähköiseen maailmaan; blogiini Herra Downin perintöä. Hyvin pian kuitenkin totesin, että pelkkä listaaminen blogin yhdelle sivulle ei riitä. Kaipasin jotain enemmän. Toimivamman muodon sanoa kirjasta jotain.

Mikään kriitikko en ole. En osaa tehdä mitään syvääluotaavia analyysejä kirjasta. Mutta omat tunnelmat kirjasta osaan kertoa. Ja jotkut kirjat jättävät jopa sanattomiksi. Eivät oikein kunnolla kosketa. Niin, että niistä osaisi sanoa oikein mitään.

En ole himolukija. Kulutan noin 50 kirjaa vuodessa. Joinain vuosina enemmän, joinain vähemmän. Olen myös tuurilukija. Välillä ahmin useamman kirjan viikossa, toisinaan lukeminen takkuaa eikä edisty millään. Oikein hyvän kirjan jälkeen en meinaa löytää kirjaa, joka innostaa tarttumaan ja lukemaan. Tuon hyvän kirjan tunnelma ja maailma jää viipyilemään ajatuksiin, liian vahvana, jotta uusi kirja innostaisi.

Minulla on myös paksun kirjan syndrooma. Tuppaan tarttumaan paksuihin kirjoihin. Usein lukemani kirjat ovat 500-600 sivuisia, ellei enemmänkin. Nyt olen tietoisesti kiinnittänyt asiaan huomiota ja todennut, että 200-300 sivussakin saa punottua kiinnostavan juonen ja kuljetettua lukijan tarinan läpi. Ilman, että se jää ohueksi. Novellit silti tökkii edelleen. Ehkä minä vielä jalostun silläkin saralla.

Kesken jääneiden kirjojen lista on pitkä. Jos kirja ei imaise mukaansa, ei aukea minulle millään lailla, jätän sen. Sillä kirjoja maailmassa riittää. 

Tämä blogi on siis enemmänkin minun lukupäiväkirjani kuin mikään kirja-arvostelujen areena.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...