31. joulukuuta 2012

Hyvää Uutta Vuotta


Taukoilu blogin saralla jatkuu, mutta uusi vuosi tuonee muutoksen blogipäivitysten tiheyteen. Toivottavasti.

11. joulukuuta 2012

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille 
Kustantaja: Schildts & Söderströms. 
350 s.

(Tällä kertaa isbn-numero puuttuu, koska olen jo palauttanut kirjan kirjastoon eikä sitä mainittu kustantajan sivuilla, pahoittelut.)

Mystinen saari, eriskummalliset orpolapset, isoisän kummitusjutut ja historian kauhut. Näistä aineksista koostuu Ransom Riggsin goottisävyinen fantasiaromaani Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille. Romaanin aidot, alkuperäiset valokuvat 1800-luvulta takaavat hyisen jännittävän lukukokemuksen. 

Teksti: Schildts & Söderströms. 

Näin tämän kirjan ensimmäisen kerran kirjakaupassa ja kansi kiinnitti heti huomioni. Unohduin selaamaan kirjaa. Vanhat valokuvat olivat kiehtovia ja kirja meni heti lukulistalle. Kun sitten tuttu valokuva pisti silmääni kirjaston uutuus-hyllyssä, oli se välittömästi lainattava. Pisan kaltevaa tornia matkivasta lukupinosta huolimatta. 

Alun alkaen kirjailijan oli tarkoitus tehdä valokuvista kuvakirja. Hän oli kerännyt kuvia erinäisiltä valokuvakerääjiltä. Kustantaja kuitenkin toivoi kuvien ympärille myös tarinaa ja Riggs päätti toteuttaa pyynnön. Syntyi Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille.

Kirja oli varsin mallikas fantasiakirja. Tarina oli sujuva ja tasaisesti etenevä. Vaikka tarina oli rakennettu kuvien pohjalta, ei se tuntunut kokoon kursitulta, vaan kokonaiselta ja ehjältä. Koin kirjan samaan aikaan synkäksi että raikkaaksi. Omituinen yhdistelmä, tiedän. Raikkautta kirjaan toi kirjailijan pilke silmä kulmassa. Monessa kohdin olin aistivinani hienoista huumoria ja tahallista sanaleikkiä. Ei kirja kuitenkaan ole mikään komedia tai vitsikirja, tyyli kirjoittaa vain hymähdytti useampaan kertaan. Oliko Riggs asian näin tarkoittanut vai luinko kummallisten lasien läpi hänen tekstiään? Olenko ainut, joka oli aistivinaan hymistelyä ja pilkettä?

Kirjaa lukiessa en kuitenkaan välttynyt ajatukselta, että kirjailijan tausta (elokuvakäsikirjoittaja) näkyi läpi. Tarina oli valmis kässäri. Se ei liiemmin syventynyt tilanteisiin tai taustoihin. Se eteni, takuuvarmasti. 

Ilolla pistin merkille kirjan paperin laadukkuuden. Sitä ei oltu painettu karkealle paperille, vaan paksulle ja laadukkaalle, josta kuvat pääsivät oikeuksiinsa. Kuvat toivatkin oman lisänsä kirjaan ja tarinaan. Tutkin niitä innolla ja onnistuinpa yön pimeinä tunteina myös nostattamaan omaa sykettäni muutaman karmivimman kuvan avulla. Ilman kuvia kirja jäisi tavanomaisemmalle tasolle. Koko kirjan ulkoasu saa minulta isot pisteet. Siinä on onnistuttu, ei vain kansikuvassa ja valokuvissa, vaan koko kirjan olemuksessa. 

Jatkoa kirjalle on tulossa. Odotan pelon sekaisin tuntein tulevaa. Onnistuuko sama uudelleen vai lopahtaako idea? 

P.S. Kirjasta on jo myyty leffaoikeudet ja ohjaajana on Tim Burton. Leffaa odotellessa. Burton, jos kuka, onnistuu taatusti luomaan leffasta eriskummallisen. 

Minun arvioni: peruskirja koukulla ja pari plussaa päälle

7. joulukuuta 2012

Marraskuussa luettua

Jostain syystä nyt vaivaa blogiähky. Ei innosta tämä eikä toinen blogini. En jaksa lukea blogeja. En jaksa oikeastaan edes konetta avata. Silti samaan aikaan kaihertaa takaraivossa, kun blogattavien kirjojen pino kasvaa, mutta tekstiä ei vain irtoa. Hengähdystauko on varmasti paikallaan, jotta homma jatkuisi pian uudella innolla. Olen siis olemassa ja kaikki on hyvin. Väsähdys netissä pyörimiseen pitää poissa koneen ääreltä. Nautin talvisesta luonnosta, hevosen selässä. Neulon villasukkia. Ja luen. Sen minkä kerkiän!

Marraskuussa sain päätökseen useammankin kirjan. Pitkään työnalla oli ollut Juhani Ahon Rautatie. Sitä luin kännykästä automatkoilla. Pidin kirjan verkkaisesta tunnelmasta ja savolaiseen vivahtavasta kielestä. Palasin kielen mukana takaisin lapsuuden mummolaan. Lumisiin maisemiin, navetan tuoksuun ja vanhan pirtin hirsiseen tunnelmaan. Klassikkokirjalistalle voi siten piirtää yhden ruksin lisää.

Luettua tuli myös Tuulia Ahon Urpukas. Kelvollinen ja nopea lukuinen fantasiakirja. Suuria tunteita tuo kirja ei kuitenkaan herättänyt. Se oli tarinaltaan ja kerronnaltaan mielestäni jotenkin ohkanen. Ei mennyt kovin syvälle asioihin. Ei jättänyt käteen oikein mitään tuntuvaa. Kirja ei kuitenkaan huono ollut. Sopiva välipalakirja. Aion lukea siis kirjailijalta toisenkin, ehkä kolmannenkin kirjan jossain kolossa. Ehkä tämä ei vain ollut kirjailijan paras opus. Potentiaalia siinä kuitenkin oli.

Enemmän innostusta sen sijaan sai aikaiseksi Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille (Ransom Riggs). Tästä kirjasta kirjoitan vielä ihan oman postauksen. Minusta kirja on sen arvoinen.

Jane Austenin Emmakin tuli kahlattua läpi. Nimenomaan kahlattua. Jostain syystä en tästä kauheasti innostunut. Odotin kovasti kirjalta, koska pidän valtavasti kirjasta Ylpeys ja ennakkoluulo. Mutta Emma ei auennut minulle. Mietin pitkään voinko tästä mitään kirjoittaa. Onhan kirja klassikko ja siitä kuuluisi pitää. Vai kuuluuko? Kirja on meidän lukupiirin marraskuun kirja, joten en tässä avaa asiaa sen enempää, vaan säästän sanaisen arkkuni lukupiiriin.

Lapsuuden muistoja verestin lukemalla Robert Arthurin kirjan 3 etsivää ja kauhujen linna. Ala-asteikäisenä on tullut kahlattua varmaan sarjan jokainen osa. Neiti Etsivän ja Viisikon rinnalla nämä oli ihan hittejä siinä 7-9 vuoden ikäisenä. Sitten kuvaan astuikin heppakirjat. Kyllähän kirja toimi vieläkin. Tarina on mukaansatempaava ja vauhdikas. Varmasti myös hieman jännittävä alle kymmenvuotiaan mielestä. Kirjasta tuli mieleen kirjasto ja jopa vallan hylly, jossa kirjat olivat. Lienekö se vieläkin kyseisessä kirjastossa paikallaan?

1. joulukuuta 2012

Blogistanian Kuopus


"Blogistanian Kuopus 2012 on tänä vuonna ensimmäistä kertaa järjestettävä kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Tarkoitus on lisätä lasten- ja nuortenkirjallisuuden laaja-alaista lukemista ja näkyvyyttä. Kilpailuun voivat osallistua bloggaajat, jotka kirjoittavat blogiinsa kirjoista. Kilpailu koskee vuonna 2012 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta.

Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Edellytys ehdolle asettamiseen on, että bloggaajan täytyy olla itse lukenut kirjat ja hänen on täytynyt kirjoittaa kirjoista blogiarvio omaan blogiinsa. Ehdokaslistassa on linkitettävä kirja blogiarvioon.

Bloggaaja muodostaa paremmuusjärjestyksessä kolmen kirjan listan, johon merkitsee pisteet ja linkin arvioon. Paras kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä ja sitä seuraava yhden (1) pisteen.

Mikäli bloggaaja haluaa asettaa ehdolle vähemmän kuin kolme kirjaa, menee pisteytys näin: paras kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä. Jos bloggaaja asettaa ehdolle vain yhden kirjan, saa se kolme (3) pistettä.

Tulokset julkaistaan maanantaina 3.12.2012 klo 20.00. Blogistanian Kuopusta emännöi Saran kirjat

Blogistanian Kuopus on uusi bloggaajien järjestämä kilpailu, joka kuuluu osana Blogistanian antamia tunnustuksia. Blogistanian Fnlandiassa äänestetään vuonna 2012 julkaistua parasta kotimaista kaunokirjaa, ja kilpailua emännöi Sallan lukupäiväkirja. Blogistanian Globaliassa äänestetään vuonna 2012 julkaistua parasta käännöskirjaa, ja kilpailua emännöi Kirjava kammari."

Omat ehdokkaani Blogistanian Kuopukseksi ovat:


Pohdin tovin kuinka päin kirjat laitan. Voiton vei kotimaisuus sekä sarjan tasaisuus. Lappalainen - Leinonen jatkavat varmalla tyylillään ja ovat kehittäneet erittäin varteen otettavan nuorten dystopia-sarjan. 

25. marraskuuta 2012

Lukupiiriin muutoksia

Pähkin ja mietin mitä kummaa teemme marraskuun kirjan kanssa, koska meni aikaslailla puoliksi mielipiteet. Päädyin sitten siirtämään koko hommaa kuukaudella eteenpäin, jotta loputkin halukkaat ehtivät saada kirjan käsiinsä.

Joten jatketaan Emman lukuaikaa ja siirrän muita kirjoja kuukaudella eteenpäin. Koska joulukuussa on paljon pyhiä ja muuta hässäkkää loppukuusta, ajattelin aikaistaa kirjasta käytyä keskustelua. Muuten se saattaa jäädä joulupyhien jalkoihin. Koska lukuaikaa on jo jatkettu pidemmäksi, uskon kaikkien halukkaiden ehtivän kirjan lukemaan (jos sen ryökäleen nyt kirjastosta saa).

Keskustelu käydään siis Raitasukan blogissa ja aloitetaankin jo 15.-20.12 välillä. Miten vain Raitasukka ehtii kirjoittamaan kirjasta. Lisälukuaikaa tulee kolmisen viikkoa kirjalle. Toivottavasti tämä helpottaa tilannetta ja jokunen vielä ehtii kirjan lukemaan.

Jatkossa kirjat menevät näin:


tammikuu: Andreï Makine, Ranskalainen testamentti
helmikuu: Leena Lander, Tummien perhosten koti
maaliskuu: Dmitri Gluhovski, Metro 2033

21. marraskuuta 2012

Marraskuun kirja: Emma

Ensiksi pahoittelut, että olen unohtanut täysin muistuttaa marraskuun kirjasta!!!!! Bloggaaminen on ollut hieman jäissä, onneksi lukeminen ei. Vielä on jokunen päivä aikaa lukea Emma ellei lukupiirin jäsenet ole olleet omatoimisia ja jo lukeneet sitä. Vai siirrämmekö suoraan joulukuulle tämän kirjan ja nytkäytämme koko palettia kuukaudella eteenpäin?

Jane Austenin Emma voitti meidän äänestyksen ja oli siten toivotuin kirja lukupiiriin. Klassikkohan se onkin. Kirjaa ehdotti Raitasukka blogista Kasoittain kirjoja. Keskustelu kirjasta käydään siis hänen blogissaan kuun lopussa.

Huomasin, että Emmaa on englanniksi saatavilla ilmaiseksi. Kaikille e-kirjoja lukeville siis vinkiksi. Project Gutenbergin sivuilla tuo kirja on. Sivuston kirjat ovat ilmaisia, koska kirjojen tekijänoikeudet ovat vanhentuneet Yhdysvalloissa. Kyseessä ei siis ole mikään piraattisivusto.

Vinkatkaa, jos ette ehdi kirjaa lukea, niin siirretään se joulukuulle. Jos taas enemmistö on jo lukenut tai ehtii lukea, niin jätetään kirja marraskuulle ja edetään sovitun aikataulun mukaan.

20. marraskuuta 2012

Lapsihallitus



Aleksander Melli: Lapsihallitus
Kustantaja: Tammi 2009
Isbn: 978-951-31-4920-8
652 s.

Eräänä marraskuun päivänä uutisnörtti Max Berg saa postikortin, jossa lukee: Tosi todellisuus tulee pian. Ihmeellinen hypetys lisääntyy kuukausi kuukaudelta, maanlaajuinen kampanja näkyy kaikkialla ja Lapsihallitus-postikortteja satelee postilaatikoihin.
Kesän koittaessa Max ja yhdeksäntoista muuta lasta kuljetetaan keskellä Norjan vuonoa sijaitsevaan Äärisaareen. Viidenkymmenen päivän ajan lapset asuvat saarella tosi-tv-kameroiden valvovan silmän alla, tutustuvat toisiinsa, tutkivat mystisiä tapahtumia, muodostavat puolueita ja valitsevat keskuudestaan pääministerin.

Saari tuntuu aluksi suorastaan paratiisilta. Siellä on kaikkea mistä lapsi voi haaveilla. Kaikki ei kuitenkaan suju leikiten, kun peli alkaa koveta. Saarella on noudatettava Peruslakia. Omituinen rajavartija tohtori Esmeralda Neilikka ei ole fyysisesti läsnä, mutta saa tietää kaiken. Jokainen lapsi saa saarelle tullessaan kymmenen pistettä, vihreän T-paidan ja valkoisen muovikellon, jonka kautta seurataan ohjeita.

Kuka tai ketkä selviävät saarella? Niklas, Johan, Ibrahim. Irene, Mimmi, Julie, Kjersti, Mauretto, Boris, Pia, Tale, Amanda. Maria, Peder, Sara, Truls, Lars, Eline, Egil - vai Max, joka haluaa pysäyttää ilmastonmuutoksen ja köyhien riistämisen?

Teksti: kirjan takakansi

En ollut kuullut tästä kirjasta mitään. Se vain tarttui lähikirjakaupan alelaarista matkaan. Takakannen perusteella se vaikutti mielenkiintoiselta ja helppolukuiselta nuorten kirjalta. Noh, se oli kaikkea muuta.

Aloitin kirjan varsin innokkaana ja tempauduin mukaan. Minkähänlaista saaressa on? Kuinka hyvin Max pärjää? Pikku hiljaa kuitenkin aloin puutumaan. Päästäänkö saareen koskaan? Alkuveryttelyä oli minulle aivan liikaa. Jaariteltiin ja ihmeteltiin Maxin kanssa maailmanmenoa. Vihdoin koitti hetki, jolloin lapset astuivat lauttaan ja paljon odotettu matka alkoi. Mutta tarina ei edelleenkään.

Kirjassa jaariteltiin paljon ilmastonmuutoksesta ja kuinka epäreilusti maailmassa hyvinvointi jakautuu. Toisinaan tuntui kuin olisi lukenut ennemminkin opusta maailman tilasta kuin tarinaa lasten tosi-teeveestä. Myöskin lasten ajatuksia ja tekoja jauhettiin varsin laveasti ja pitkälti. Olin monin paikoin sangen tylsistynyt kirjan ääressä. Kun loppu päässä teosta pääsivät vihdoinkin tapahtumat lentoon, meni touhu minusta jo mauttomaksi. En kerro tapahtumista sen enempää jotten vain spoilaa kirjaa keneltäkään.

Sisulla luin loppuun. Jossain kohdin aloin loikkimaan pahimpia hölpötyksiä yli. Olin siis pettynyt kirjaan. Odotukset olivat korkealla, mutta kirja ei vastannutkaan minun oletuksia. Se kaipasi tiivistystä. Lapsetkin olivat kumman välkkyjä ikäisikseen ja siten ei kovin uskottavia.

Noh, tulipahan lukaistua tämmöinen kirja, vaan paremminkin aikani olisin voinut käyttää.

Jälleen vastapainoksi, Kirjahiiri ja Mia M ovat pitäneet kirjasta.

Minun arvioni: maanantaikappale.

16. marraskuuta 2012

Piiri

Mats Strandberg - Sara B. Elfgren: Piiri

Kustantaja: Basam Books Oy 2012
Isbn: 987-952-260-0523
574 s.

Engelsfors. Pikkukaupunki Ruotsissa. Nimi on kaunis, mutta paikka rähjäinen. Kaupunkia ympäröivät synkät metsät, joihin ihmiset usein eksyvät ja katoavat. Syyslukukausi on juuri alkanut, kun yksi lukion oppilaista löydetään kuolleena koulun vessasta. Kaikki olettavat, että kyseessä on itsemurha. Paitsi ne, jotka tietävät totuuden. 

Eräänä yönä kuu värjäytyy salaperäisen punaiseksi, ja kuusi lukiolaistyttöä löytää itsensä hylätystä puistosta. Tytöillä ei ole mitään yhteistä. Yksi on luokan suosituin, toinen kiusattu, kolmas omaa tietään kulkeva gootti, neljäs kunnollinen huippuoppilas... Pian selviää, että paha on saapunut Engelsforsiin eivätkä tytöt selviydy hengissä ilman toisiaan.

Piiri on urbaania, skandinaaviseen koulumaailmaan sijoittuvaa fantasiaa. Teos kertoo vetoavasti nuorena olemisen vaikeudesta, koulukiusaamisesta, ihastumisista ja kaiken voittavasta ystävyydestä. Piiri on trilogian ensimmäinen osa.


Teksti: Basam Books Oy

Huh huh mikä kirja! Tämähän suorastaan kasvoi käteen kiinni. Kävelin kirja kourassa kaikkialle. Tein ruokaa, hoidin lapset ja söin kirjan kanssa. Hyvä etten autoa ajaessa lukenut. Viimeiset sivut luin toinen silmä ummessa, muuten näin kahtena. Nukahdinkin, ja heräsin kun kirja oli kopsahtaa otsalohkoon! :) Onnistuipa tämä kirja jopa minua pelottamaan. Ja kirjan lukeneet voivat arvata, etten lue kauhua, koska ei tämä taida oikeasti kovin pelottava olla!

Pidin siitä, että päähenkilöt eivät olleet ylimpiä ystäviä. Heillä oli omat kismansa keskenään ja taakkansa kannettavanaan. Yhteistyö ei ollut samoin tein saumatonta ja hyvin sujuvaa. Välillä riideltiin ja suututtiin, kunnes taas palattiin saman katon alle. Yhteistyötä kun oli tehtävä murhaajan selvittämiseksi, pitipä yhteistyökumppanista tai ei. Asetelma loi omat jännityksensä kirjaan. Luultavasti se olisi ollut paljon tylsempi, jos kaikki olisivat olleet toistensa parhaita kavereita.

Tarina oli kursittu varsin koukuttavasti kasaan. Tapahtumia tämän paksun kirjan sivujen väliin mahtui eikä tylsää kerennyt lukijalla tulemaan hetkeksikään. Jokunen juonenkäänne jopa yllätti, vaikkakin aavistukseni syyllisestä osuivat oikeaan. Tarinaa kerrottiin jokaisen päähenkilön kannalta vuoroperään. Silti tarina kuitenkin eteni koko aika eikä hyppelyä ajassa ollut. Koulumaailmaa ja teinianstia kuvattiin mielestäni uskottavasti. Ajatus harhailikin tuon tuosta omaan lukioaikaan ja sen kommervenkkeihin. Elävästi palasi mieleen kuinka tyhmiltä vanhemmat toisinaan tuolloin tuntui. Kun ne ei vaan tajuu :)

Kielellisesti tämä ei ollut mikään helmi, sanojen iloittelu. Mutta kieli oli kuitenkin sujuvaa ja sopivaa nuorten aikuisten fantasiaan. Yksi kohta minua kuitenkin häiritsi. Lopussa eräs henkilö kulkee rullatuolilla. Siis rullatuolilla. Aarrgghh. Suomentajalle tiedoksi, se on pyörätuoli. Tarinakaan ei varsinaisesti ole hirmuisen erikoinen, vaan se ei vähentänyt lukunautintoa ollenkaan. Eihän kirjan aina tarvitsekaan olla jotain täysin uutta ja ihmeellistä. Pidin siis paljon tästä kirjasta.

Sujuva, menevä ja koukuttava. Ahmittava kirja.

Minun arvioini: tomeraa toimintaa.

15. marraskuuta 2012

Valkoinen kuningatar

Kuva: Bazar

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar
Kustantaja: Bazar 2011
Isbn: 978-952-563-7250
450 s.

Englanti, 1464. Lumoavan kaunis leskiäiti Elisabet Woodville on menettänyt omaisuutensa kuolleen aviomiehensä sukulaisille. Ainoa ihminen, joka häntä voi auttaa, on Englannin nuori kuningas Edvard IV. Elisabetin on saatava kuninkaan huomio keinolla millä hyvänsä. 

Suunnitelma onnistuu yli odotusten: Elisabet ja Edvard rakastuvat ja menevät naimisiin. Elisabet muuttaa perheineen Lontooseen kuninkaan hoviin huolimatta hoviväen järkytyksestä ja vastalauseista. Osa aatelistosta ei hyväksy Elisabetia ja alkaa välittömästi juonitella tämän pään menoksi. Elämä kuninkaan puolisona ei ole muiltakaan osin mutkatonta, sillä hovia repii jo kymmenettä vuotta ruusujen sota, York- ja Lancaster-sukujen taistelu kruunusta.


Teksti: Bazar


Hmm, mitähän tästä kirjasta oikein sanoisi? Se kyllä kuljetti mukanaan ja sen verran kiinnostuin Elisabetin tarinasta, että halusin lukea sen loppuun. Kiinnostusta lisäsi hahmon perustuminen oikeasti olemassa olleeseen historialliseen henkilöön. Tarina on sekoitus faktaa ja fiktiota. Kirjailija on uskottavasti paikannut faktojen aukot fiktiolla.

Mutta, kirjallisesti tämä teos ei minun mielestäni loistanut. Henkilöt jäivät kaikki aika ohuiksi. En oikein päässyt kehenkään kunnolla sisälle. He jäivät etäisiksi. Myös kerronnassa vaivasi jokin. Välillä tuntui, että tarina laukattiin läpi. Tapahtumiin ei syvennytä, ympäristöä kuvata. Kuningas lähtee sotaan ja jo seuraavalla aukeamalla palaa takaisin. Mietin monessa kohtaa minkälaisella raketilla he tuohon aikaan kulkivat. Jo pitkien välimatkojen taittaminen hevosella vie aikaa, siihen taistelu päälle. Ja kun kaikki tuo selvitettiin parissa kappaleessa, jäi minulle väistämättä hätäinen kuva. Syvällisempi kuvaaminen olisi paikoin tehnyt kutaa ja hidastanut tarinan läpi laukkaamisen tunnetta.

Toisinaan taas hieman luettelomaisesti kuvattiin sukulaissuhteita ja ketä suositaan kenenkin kustannuksella ja miksi. Paikoin kirja tuntuikin vain luettelolta henkilöistä ja heidän arvonimistään. Nämä taatusti perustuivat historialliseen faktaan, mutta kaikkia hahmoja ei juonen kannalta olisi ollut tarpeellista luetteloida. Henkilöiden samankaltaiset (Edvard ja Edward) ja jopa samat nimet sotkivat allekirjoittanutta toisinaan pahasti. Tämäkin toki johtui tarinan perustumisesta todellisiin ihmisiin, mutta tarinan seuraamista se paikoin häiritsi.

Sinänsä kelvollinen kirja. Saatan minä kirjailijan toiseenkin teokseen jossain kohtaa tutustua. Mutta ei tämä oikein kärkikastiin yllä mitenkään. Minua häiritsi kerronta liikaa, jotta kirjasta pystyisin sen suuremmin innostumaan.

Kerrottakoon jälleen vastapainoksi, että Kirjamielellä-blogissa ja Kirjakirppu ovat pitäneet allekirjoittanutta enemmän tästä kirjasta.
Minun arvioni: välipalakirja

10. marraskuuta 2012

Uutuuksia

Osa kustantajista on jo julkaissut ensi kevään kirjakatalogeja. Ne ovat kuin aarrearkkuja. Sormet syyhyten olenkin opuksia selannut. Listahan se on itselleen tehtävät itseäni kiinnostavista ensi vuoden uutuuksista. Katsotaan montako niistä todella sitten luen, koska en ole vannoutunut uutuuksien lukija, vaan matkaan tarttuu kirjastosta, divareista, kirppiksiltä ja kirjakaupoista fiiliksen mukaan kirjat. Osa uutuuksia, isompi osa ehkä kuitenkin vanhuksia.

Gummerrus Kustannuksen kevään 2013 uutuuksia voi kurkata tästä linkistä. Seuraavat pääsevät minun lukulistalleni:

  • Milja Kaunisto: Synnintekijä
  • Elif Shafak: Kunnia
  • Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää
  • Jussi Adler-Olsen: Metsästäjät, osasto Q -sarja
Gummerrukselta on tulossa myös Kolme etsivää -sarjan kirjoja. Pakkohan sellainen on lukaista. Alakoululaisena suorastaan ahmin kyseisen kirjasarjan kirjoja.

Otavan uutuudet löytyvät tämän linkin takaa. Sieltä silmääni pisti seuraavat kirjat:

  • J.K. Rowling: Paikka vapaana (kiinnostus heräsi taipuuko kirjailija myös aikuisten kirjallisuuteen)
  • Kati Hiekkapelto: Kolibri
  • Moira Young: Julma maa.
Wsoyn katalogi on täällä. Nämä lisään lukulistalle:

  • Katja Kettu: Jäänsärkijä
  • Gillian Flynn: Kiltti tyttö
  • Per Ole Persson: Jaco
  • Suzanne Collins: Ylismaan Gregor
  • Eija Lappalainen - Anne Leinonen: Konejumalat.
Tammikin on jo julkaissut kevään 2013 uutuudet. Sieltä poimin nämä itseäni kiinnostavat kirjat:

  • Stephen King:22.11.63
  • A.S. Byatt: Ragnarök - jumalten tuho.
On siinä jo kirja poikineen ensi vuodella luettavaksi. 

Muoks. Jatkan tähän samaan postaukseen lisää kiinnostavia uutuuksia.

Bazar kustannukselta kiinnostaa:


  • Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanataisin
  • John Boyne: Kuudes mies
  • Stef Penney: Näkymättömät
Atena kustannukselta pongasin tämmöisen kirjan:

  • Anne Leinonen: Viivamaalari
Teoksen kevään listalta kiinnosti:

  • Ville Virtanen: Hevosen taju

7. marraskuuta 2012

Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Kustantaja: Teos 2012
Isbn: 978-951-851-443-8
266 s.

Maailmasta on loppumassa vesi. Suunnattoman katastrofin – ehkä ilmastonmuutoksen, ehkä jonkin muun – läpikäynyt ihmiskunta sinnittelee veden vähyyden ja sen säännöstelyä hallitsevan diktatuurin vallan alla. Vain kaatopaikoille hautautunut teknologia ja teemestarien sukupolvien ajan pitämät päiväkirjat muistuttavat entisistä ajoista. Noria on teemestarien sukua, ja pian on hänen vuoronsa ottaa vastaan täysivaltaisen teemestarin arvo, hänen edeltäjiensä tarkkaan varjelema salaisuus. Aikana, jona veden kätkeminen on rikoksista pahin, sotilasvallan katseet kiinnittyvät väistämättä teemestarin taloon…

Teksti: Teos

Tähän kirjaan en olisi kyllä kannen perusteella tullut tarttuneeksi. Ei ole minun makuuni. Onneksi kirjan nimi oli tarttunut muistini syövereihin muista blogeista ja se tuli matkaan viime kirjastoreissulta. Sillä kirja oli loistava!

Dystopiaa on tullut luettua useampi kirja putkeen. Ei mikään tietoinen valinta, ovatpahan vain sellaiset kirjat tarttuneet kouraan. Tämä kirja poikkesi edukseen tässä genressä. Se ei ollut suoraa toimintaa ja tykitystä, vaan verkkaista ja rauhaisaa menoa. Silti pinnan alla tapahtui paljonkin. Juonittelua, kapinointia ja salaisuuksia.

Et yhtä paljon kuin me ajattelemme sinua, vastasin hänelle mielessäni. Sinulla on ulottuvillasi koko maailma, josta meidän jälkemme puuttuvat, ne eivät voi kulua hiljaa pois silmiesi alla. Meillä on vain talo, josta sinä puutut, ja varjelemme jälkiäsi, jotta ne olisivat täällä vähän pidempään, jotta vielä tuntisit ne omiksesi, kun tulet takaisin. Jos tulet. (s.89)

Pidin kirjan kielestä valtavasti. Ihan pelkästään jo se pakotti minut jatkamaan, lukemaan sivun toisensa perään. Ei sillä, että tarina olisi ollut huono. Ei missään tapauksessa. Mutta kieli oli suorastaan hengästyttävää. Vaikka se oli kuvailevaa, tahti kirjassa hidas, seesteinen, ei kirja ollut missään vaiheessa tylsä tai pitkäveteinen. Tunnelma kirjassa oli itämaisen mietiskelevä, vaikkakin kirja sijoittuu Pohjois-Suomeen. Sanalla sanoen, tyyni kirja.

Muistan, miten seisoin huoneessani, hiukset vielä kylvyn jäljiltä vettä tippuen. Pisarat valuivat kapeina noroina alas rintaani ja lapaluitteni väliin. Valmistujaisasu, jota pitäisin seremonioissa kunnes sen saumat antaisivat periksi, lepäsi vuoteella tyhjänä kuin vielä käyttämätön iho, tai kenties jo yltä luotu, odottaen täyttymistään liikkeillä ja hengityksellä ja merkityksillä, tai haudatuksi tulemista. Muiston terävin reuna on kuitenkin hehku ikkunan ulkopuolella: piripintaan kaadetun valon tulenroihuinen ydin, säkenöivämpi kuin mikään toinen päivä, kuin taivas olisi syttynyt täyteen liekkin, ennen kuin yö lasitti sen kauttaaltaan ja maailmani muutui toiseksi. (s.96)

Tyyneydestään huolimatta kirja oli haikea. Elämä tulevaisuuden maailmassa ei ole helppoa. Ihmiset kamppailevat toimeentulostaan ja elostaan maailmassa missä vesi on rajallinen luonnonvara. Vaikka Noria on etuoikeutettu ja hänellä on vettä käytössään enemmän kuin muilla, kohtaa hänkin vastoinkäymisiä ja menetyksiä elämässään. Kirjailija kuvailee Norian tuntoja uskottavasti. Kauniisti, mutta sortumatta ylilyönteihin.

Oli hetkiä, jolloin talon mykkyys, sen seiniin suljetun elämäni liikkumattomuus uhkasi lukita askeleeni kokonaan, kunnes minusta tuntui kuin olisin muuttumassa kiveksi. Ensin jalkani menettäisivät joustavuutensa, niiden iho värjäytyisi vähä vähältä sateenharmaaksi ja kovettuisi, kunnes ne eivät enää taipuisi polvista tai nilkoista enkä jaksaisi nostaa niitä paikoiltaan. Pystymättä ottamaan askeltakaan katselisin, miten huokoinen kallioaines leviäsi minussa taudin kaltaisena, jähmettäisi lantion ja kyljet ja rintakehän, pisaroisi painavana sormenpäihin ja kämmeniin, kahlitsisi ranteet ja kyynärvarret kohdilleen. Viimeisenä kivettyisivät kasvoni: silmäluomet jäisivät auki, ja tuntisin silmien hitaasti kuivuvan voimatta räpäyttää niitä, kuuntelisin sydämeni kaikua kivisen kuoren sisällä, kunnes sekin lopulta lakkaisi. (s.238).

Kaunis ja haikea kirja. Jos dystopialta kaipaa taattua toimintaa, menoa ja mäiskettä, kannattaa tämä kirja jättää väliin. Mutta jos toisenlainen ote kiinnostaa ja haluaa nauttia taitavasta tekstistä, kannattaa kirjaan tutustua. Minulla pääsee top kymppiin tänä vuonna luettujen kirjojen joukosta.

Minun arvioni: runollisen kaunis ja lukutoukan unelma.

4. marraskuuta 2012

Hiekkasotilaat

Kuva: Wsoy
Eija Lappalainen, Anne Leinonen: Hiekkasotilaat
Kustantaja: Wsoy 2012
Isbn: 978-951-0-38992-8
405 s.


Itsenäistä jatkoa kiitetyn dystopiasarjan aloitusosalle! Marras on vienyt Sarimin paikan kapinallisten johtajana ja Utu haluaa löytää kykyjensä alkuperän.
”Niin moni puhui Taivaan laitteista vakuuttuneena
siitä, että henkiinherätyskone oli olemassa.
Entä jos olikin? Muuttiko se mitään?”

Vuosi 2308 on kääntymässä loppuunsa. Taivaan ja Metsän välinen selkkaus on kärjistynyt avoimeksi sodankäynniksi, ja Taivas värvää joukkoja Raunioista. Sarimin ja Hurian kohtalot kietoutuvat toisiinsa, kun molemmat joutuvat osaksi suurta sotakoneistoa. Ihmiskunnan rippeet ovat päätymässä yhä syvemmälle keskinäiseen vihanpitoon ja juonitteluun. Sodassa näyttää olevan vain häviäjiä.
Koneiden kanssa puhuva Utu matkustaa kaukaiseen itään etsimään juuriaan. Hän haluaa löytää paitsi Tähtien kaupungin myös Rego Matkaajan tarinoiden ja omien kykyjensä alkuperän. Mistä joidenkin harvojen erikoiset kyvyt ovat saaneet alkunsa? Ja miten ennustuskuutio liittyy Euraaniaa ravisteleviin tapahtumiin?
Teksti: Wsoy
Täytyykin kirjoittaa tästä kieli keskellä suuta, jotten spoilaa kakkososaa. Kirjailijat jatkavat tasaisen varmalla tyylillään. Tarinaa tarkastellaan useamman henkilön kautta kuten tehtiin ykkösosassakin. Tällä kertaa repertuaari on hieman laajempi ja pääsin tutustumaan myös mm. Hurian ajatusmaailmaan. 
Ykköskirjan tapahtumat ovat johtaneet sodan puhkeamiseen Taivaan ja Metsän välillä. Kirjan tunnelma onkin melkoisen synkkä, paikoin jopa toivoton. Taivas vaikuttaa ylivoimaiselta vastustajalta kaikkine hienouksineen. Pystyykö Metsä pistämään heille kampoihin? 
Utu, joka tuntuu olevan keskeisin hahmo kerronnassa, muuttuu pikku hiljaa viattomasta ja vallattomasta tytöstä itsekkääksi ja ärtyneeksi, paikoin jopa ärsyttäväksi. Hän ystävystyy tiukasti Muinaisen kanssa ja alkaa kadota koneiden maailmaan. Marras puolestaan on hahmottanut tekojensa seuraukset ja pehmenee. Pidin tästä hahmojen kehittymisestä, vaikkakin Utu alkoi riepomaan. Kaikilla on selkeästi omat intressit taustalla eikä kukaan ole täysin oikeassa, paha tai hyvä. Hahmot ovat uskottavia, inhimillisiä erityisistä taidoistaan huolimatta.
Juonittelu kirjassa tiivistyy. Mukaan kuvioihin tulee Gaialaiset. Kansa, joka elää Raunioissa maan alla. He yrittävät, ja onnistuvatkin, ylläpitää elämän monimuotoisuutta. Gaian temppelissä kasvavat appelsiinit ja lentelee perhosia. Maanalainen keidas keskellä erämaata. He haluavat pysytellä omissa oloissaan, piilossa. Huria on viettänyt suurimman osan elämästään heidän parissa ja opissa kehittämässä taitoaan. Rauhaa rakastava yhteisö, vai onko sittenkään. Kirjan edetessä kietoutuu myös gaialaiset juonen kuvioihin.
Räminää ja menoa kirjassa riitti. Kirja on varsin sotaisa, vaikkakaan se ei mässäile verellä ja suolen pätkillä. Lopussa menoo rauhoittuu. Katsastetaan mitä tuhoja sota on saanut aikaan. Ja lopulta punotaan lisäjuonia ja käänteitä kolmatta kirjaa varten. Kirja eteni tuttuun tapaan monella taholla. Sama tapahtuma saatettiin kuvata kahden henkilön näkökulmasta. Se toi lisämausteita tarinaan, syvyyttä ja ulottuvuutta. Asiat ovat harvoin mustavalkoisia, kuten monesti lukiessani jouduin toteamaan. Kirjailijat pyörittävät lukijaa taitavasti ja vievät kuin pässiä narussa. Perusjuonen alla pyörii monenlaisia pohjavireitä.
Kirjailijoiden luoma maailma on kutkuttava. Toivonkin, että sitä avataan kolmannessa osassa lisää. Jo nyt soppa sai lisää mausteita, mutta jäin kaipaamaan enemmän tulisuutta. Olen ehdottomasti koukussa kirjasarjaan ja tähän tulevaisuuden kuvaan. Kolmososaa odotellessa!
Minun arvioini: tomeraa toimintaa. 

30. lokakuuta 2012

Routasisarukset


Routasisarukset
Kuva: Wsoy
Eija Lappalainen, Anne Leinonen: Routasisarukset
Kustantaja: Wsoy 2011
Isbn: 978-951-0-37777-2
398 s. 


Tyylipuhdasta kotimaista dystopiaa!

”Marras ei ollut syyllinen. Marien kuolema oli vahinko. Tiesin että se oli vahinko. Enkä halunnut uutta sisarusta Marraksen tilalle. Marras oli kuullut Taivaasta, koneiden täyttämästä kaupunginosasta, sekä Metsästä, jossa aikaa jäi elämästä nauttimiseen. Jonain päivänä minä seuraisin veljeäni.”
2300-luvulla ihmiskunta on jo lähes tuhonnut itsensä. Rauniokaupunkeja, romua tulvivia kaatopaikkoja ja bioterrori-iskun saastuttamia maa-alueita. Laakson alueelle kaksivuotiaana adoptoitu Utu on erilainen kuin muut sen asukkaat. Asioita ja tapoja kyseenalaistavalla tytöllä on myös outo taipumus ymmärtää ammoin hylättyjä koneita. Kun Utun kasvatti-isä Booris saa tietää, että hänestä on tullut sukukypsä nainen, Utulle yritetään sälyttää vanhimmalle lapselle uskottu vastuu perheestä. Utu on kuitenkin jo päättänyt paitsi etsiä rakkaansa myös selvittää omaan biologiseen syntyperäänsä liittyvät salaisuudet.
Neljä vuotta myöhemmin Laakson jättänyt Marras on hämillään. Tunnemuistojen sulku ei sittenkään ollut onnistunut tukahduttamaan kaikkia omantunnon ääniä. Mutta miksi ihmeessä häntä jäljittävä pikkusisko Utu oli liittynyt Sarimin johtamiin kapinallisiin ja seuraa miestä, joka itsepintaisesti uskoo vanhoihin ennustuksiin?
Teksti: Wsoy
Kävipäs hauska sattumus. Kirjastoreissulla törmäsin Routasisarukset-kirjan jatko-osaan Hiekkasotilaat. Sen kansi kiinnitti heti huomioni ja tartuin kirjaan. Takakannen perusteella kirja vaikutti hyvin kiinnostavalle, joten ensimmäinen osa, tämä Routasisarukset, oli heti etsittävä. Kaikeksi onneksi se oli kirjaston hyllyssä. Matkaan tarttuivat molemmat kirjat. Näin hyvin voi toimia kiinnostava kansi. 
Sitten sattumukseen. Viikonloppuna oli kirjamessut ja kirjailijat olivat siellä puhumassa! En ollut messun aikatauluihin tai muuhun sisältöön etukäteen tutustunut. Joten hyvä tuuri kävi, kun pääsin kuuntelemaan itse kirjailijoiden kertomusta kirjojen synnystä ja maailmasta. 
Kirjailijat kertoivat heidän kirjoittavan ensin omat kappaleensa ja sen jälkeen muokkaavan yhdessä tekstiä niin kauan, että se kuulostaa kolmannen kirjoittamalta. Sen myös huomaa kirjasta. Siinä ei kuulu kirjoittajan ääni eri kappaleiden välillä, vaan kirja voisi olla kokonaan yhden ihmisen kirjoittama. Myös hahmot ja maailma on yhdessä luotu. Ideariihessä lentelee villejäkin ideoita, joita sitten kokonaisuuden hahmottuessa karsitaan hurjimmasta päästä pois
Kirjailijat Anne ja Eija ovat lapsuudenystävät, kotoisin eteläsavolaisesta kylästä. Fantasiamaailma on vienyt heidät mennessään jo lapsuudessa. Pitkin metsiä on menty miekkojen kanssa leikkimässä roolileikkejä. Myös yhteisiä tarinoita on jo tuolloin kirjoitettu. Yhteinen kirjailijataival on siis pitkä. 
Itse kirjaan. Tämä oli laadukas dystopia. Kirjailijat ovat luoneet uskottavan maailman. Yksi tulevaisuuden kuva. Suurin osa maailmasta on jo asumiskelvotonta. Uutta materiaalia ei ole varaa tuottaa, raaka-aineet ovat vähissä. Sen sijaan kaatopaikat ovat aarreaittoja, joista haetaan käyttökelpoisia tavaroita ja raaka-aineita tavaroiden valmistamiseen. Kerskakulutus on jo historiaa. 
Syntyvyttä kirjassa säännöstellään rankasti ja vain perimältään edustuskelpoiset ihmiset saavat lisääntyä. Muilta viedään hedelmällisyys. Itselläni tämä herätti paljon ajatuksia. Olemmeko jo tuolla tiellä? Otammeko sikiöseulonnoilla ensimmäisiä askelia tuohon suuntaan? Jalostamme ihmistä, valitsemme ketkä ovat elinkelpoisia. Kenellä on oikeus elää. Esikoisen kehitysvamman myötä olen tätä kysymystä paljonkin miettinyt ja tämän hetkinen suuntaus aiheuttaa minussa surua ja jopa epäuskoa. Pitääkö ihmisen olla täydellinen? Ja millainen on täydellinen ihminen? Mitataanko sitä tuottavuudella vai inhimillisyydellä, empatiakyvyllä? En tiedä ovatko kirjailijat halunneet ottaa tällä teemalla kantaa sikiöseulontoihin. Minä näin jatkumonen tämän hetken tilanteesta tuonne asti. Kirjan skenaario voi olla yksi suunta johon menemme. Itse toivon, että näin ei käy. Että ymmärrämme kaikkien ihmisten olevan arvokkaita, omana itsenään. 
Pidin päähenkilöistä Utusta ja Marraksesta. Kumpikaan ei ollut täydellinen. He kompastelivat omien virheiden kanssa, olematta suoraan hyviä tai pahoja. Kasvua ihmisenä tapahtui jo ensimmäisen osan aikana. Omista virheistä opittiin ja sinisilmäisyys katoaa. Tarinaa kerrottiin vuoroin Utun näkökulmasta, vuoroin Marraksen. Samoja tapahtumia sai kurkistaa kummankin ajatusmaailman kautta. Se toi lisäulottuvuutta tarinaan.
Kirjassa kerrotaan myös tarinoita Regosta. Alkuun luin niitä pitkin hampain. Minulla on oma henkilökohtainen ongelma tarinoita tarinan sisässä kohtaan. Pian kuitenkin alkoi hahmottumaan, että näihin tarinoihin taitaa liittyä muutakin kuin vain perimätiedon välittäminen lukijalle. Mahtaakohan Regon tarina kietoutua vielä tiivimmin tarinaan jossain vaiheessa?
Tämä oli oikein virkistävä lukukokemus. Laadukas nuorten dystopia. Kakkososa onkin jo iltaluvuissa hyvää vauhtia etenemässä. 
Minun arvioni: tomeraa toimintaa, minulle jopa antoisa kirja.

28. lokakuuta 2012

Vanki

Kuva: Gummerrus
Jussi Adler-Olsen: Vanki
Kustantaja: Gummerrus 2012
Isbn: 978-951-20-8754-9
424 s.

Murharyhmäetsivä Carl Mørck oli yksi Kööpenhaminan parhaista poliiseista, kunnes sai osuman luodista työtehtävässä.  Töihin palannut, itsesyytösten kanssa painiva Mørck kärsii motivaation puutteesta, ja kollegat alkavat saada hänestä tarpeekseen. Mørck sysätään poliisilaitoksen kellaritoimistoon sillä verukkeella, että hän saa toimia uuden Osasto Q:n johtajana. Hänen tehtävänään on selvittää vanhoja rikoksia, ja avustajakseen hän saa omalaatuisen ja salaperäisen, mutta ahkeran Hafez el-Assadin. Kaksikko alkaa ensi töikseen selvittää nuoren ja kauniin poliitikon Merete Lynggaardin katoamista. Naisen epäillään kuolleen, joko murhan tai itsemurhan seurauksena, mutta totuus on jotain aivan muuta. Lukijalle selviää pian, että Merete istuu pimeydessä vankina, mutta miksi ja missä?

Teksti: Gummerrus

Tämä on ensimmäinen suomennettu kirja sarjasta, joka kertoo osasto Q:n tutkimuksista. Pääosassa on etsivä Carl Morck (en löytänyt näin äkkipäätään mistä saan tuon poikkiviivan oohon), joka on dekkareille tyypilliseen tapaan sosiaalisilta taidoiltaan osittain rajoittunut, mutta työssään taitava etsivä. Hänen avukseen palkataan Hafez el-Assad. Assadin toimenkuva on oikeasti siivoaminen, kahvinkeitto ja muut yleismies juntusen hommat, mutta hyvin pian Carl antaa hänelle tutkintaan liittyviä tehtäviä. Assad osoittautuukin varsin nokkelaksi työssään. 

Ensimmäinen tapaus, jota tuo kaksikko alkaa tutkimaan, on viisi vuotta sitten kadonneen poliitikon Merete Lynggaardin katoaminen. Aikanaan tutkinta on lopetettu ja oletuksena on ollut itsemurha tai onnettomuus. Carlin kokenut etsivän nenä kuitenkin haistaa hommassa palaneen käryä eikä usko, että asia on niin yksioikoinen. Pian alkaakin tapauksesta paljastua uusia yksityiskohtia, jotka vievät tutkimuksia eteenpäin.

Kirjassa kerrotaan rinnakkain Carlin ja Assadin tutkimuksista sekä Mereten tarinaa. Itse jäin ensin kiinni Mereten tarinaan. Se oli minusta yhtenäisemmän oloinen, hallitumpi kokonaisuus kuin Carlin tutkimukset. Alkuun Carlin tarinassa vaivasi palasten kokoon saaminen. Pohjustettiin uutta osastoa ja poliisilaitoksen sisäistä politikointia ja jännitettä. Sinänsä tämä on sarjan ensimmäiselle osalle luontevaa, avataan miten tilanteeseen on päädytty, mutta se hidasti tutkimusten alkuunpääsemistä. Ja siten mielestäni Carlin tarina oli alkupäässä vähän jähmeä, hitaasti käynnistyvä. Tätä ongelmaa ei liene enää jatko-osissa. 

Pienen miinuksen annan myös kovin klassisesta etsivähahmosta. Carl ei oikein tule toimeen kenenkään kanssa, on sulkeutunut ja vähän mörrikkä. Hän on omantien kulkija, yksinäinen toimija. Tällä kertaa päähenkilöä ei ole haettu eläkkeeltä takaisin töihin, mutta onpahan Carlilla sentään takana sairasloma, ammutuksi joutuminen ja sitä kautta myös omia mörköjä pään sisällä. Näitähän on nähty, nimittäin dekkareiden päähenkilöinä. Carl on kuitenkin omallalaillaan symppis hahmo eikä hän ärsytä. Inhimillinenkin omine ongelmineen ja heikkouksineen. Raikas tuulahdus ja mielenkiintoinen henkilö oli Carlin apuri Assad. Enpä muista kahvinkeittäjän ennen olleen näin tiivisti mukana rikostutkimuksissa. Hän oli myös mukavaa vastapainoa Carlin sulkeutuneisuudelle. Assad tuntui olevan elämänmyönteinen ja pirteä. Loppupäässä kirjaa myös väläytellään Assadista piirteitä, jotka antavat olettaa hänen historiastaan mielenkiintoisia käänteitä. Tässä kirjassa menneisyyttä ei oikeastaan avata ja jäänkin odottamaan mitä tuosta henkilöstä vielä paljastuu. 

Kyllähän tähän kirjaan koukkuun jäi. Tahti kiihtyi loppua kohti jo huimaavaksi ja rytinää oli tiedossa. Viimeiset sata sivua oli pakko ahmia kerralla. Tapaus, jota tutkittiin, oli mielenkiintoinen ja karmivakin. Varma ja toimiva tarina ja dekkari. Jatko-osat tulen varmastikin lukemaan. 

Tanskassa sarjaan on jo ilmestynyt useampikin osa. Englanniksi Adler-Olsonin nettisivujen mukaan on osasto Q:n tutkimuksia käännetty osat Fasandræberne/The Pheasant Killers ja Flaskepost fra P/Message in a Bottle. En Gummerruksen sivuilta äkkipäätään nähnyt mihin tahtiin kirjoja on tarkoitus suomentaa. Katsotaan jäänkö odottamaan suomennoksia vaiko tartunko sopivan tilaisuuden tullen englanninkieliseen versioon. Amazonilta kun saa kovin näppärästi ja edullisesti kirjoja tilattua (englanniksi).

Minun arvioni: tomeraa toimintaa.


26. lokakuuta 2012

Lokakuun kirja: Toiset


Kuva: Karisto
China Miéville: Toiset
Kustantaja: Karisto 2011
Isbn: 978-951-23-5287-6
367 s.

(Koska Katalla ei ole omaa blogia enkä ole saanut häneltä vastausta kuinka toimimme kirjan esittelyn kanssa, kirjoitin sen nyt itse.)

Lukupiirin lokakuun kirjana oli China Miévillen Toiset. China Miéville on englantilainen fantasiakirjailija. Hänen itsensä mukaan tyylilaji on uuskummaa (weird fiction/new weird). Miéville on kirjoittanut useampiakin romaaneja, kuten vaikka Kraken (2010), Un Lun Dun (2007) ja Looking for Jake and other stories (2005), mutta tämä on ensimmäinen suomennettu romaani häneltä. Suomeksi on saatavilla kaksi hänen novelliaan: Lemmikki ("Familiar", 2002 kokoelmassa Uuskummaa? Modernin fantasian antologiaKirjava 2006) ja Jaken jäljillä ("Looking for Jake", 1999, Legolas 1/2003).

Kirja Toiset julkaistiin suomeksi vuonna 2011. Alkuperäinen teos The City & The City on julkaistu vuonna 2009. Kirja on voittanut useita eri palkintoja, mm. parhaan romaanin World Fantasy ja Hugo -palkinnon sekä Arthur C. Clarke -palkinnon vuonna 2010. Kirja oli myös ehdolla Tähtivaeltaja-palkinnon voittajaksi vuonna 2012.

Kirja sijoittuu kuvitteelliseen kaksoiskaupunkiin jonnekin päin (Itä-)Eurooppaa. Tuo kaupunki on omituinen sulautuma kahta kaupunkivaltiota, Besźeliä ja Ul Qomaa. Ne sijaitsevat osittain erillään, osittain päällekkäin, lomittuneena. Molempien kaupunkien asukkaat näkemätöntävät naapurikaupungin; asukkaat, rakennukset ja liikenteen. He alitajuisesti väistävät toisiaan, näkevät mutteivat kuitenkaan näe. Huomiovat, mutteivat huomaa.  Tuota näkymätöntä rajaa ei saa ylittää, ei edes katseella. Rajan ylittämien on rikos, rikko. Silloin Rikko puuttuu asiaan. Ja kaikki rikkoneet ihmiset katoavat. 

Tarkastaja Borlú, kirjan päähenkilö, asuu Besźelin puolella tuota sulautumaa. Hänen tutkittavakseen tulee nuoren naisen murha, joka vie hänet tutusta kotikaupungista Ul Qoman puolelle. Onko kyseessä vain murha vai liittyykö asiaan jotain isompaa? Kiellettyä? Liittyykö rikokseen kaikkien pelkäämä Rikko?

Kirja aukesi minulle todella hitaasti. Sen kieli oli hyvin karua, riisuttua ja yksinkertaista. Mutta samalla leikittelevää. Pidin sen sanaleikeistä, kuten Ul Qoma ja näkemätöntäminen. Kirja ei selitellyt eikä laverrellut. Ehkä siitä syystä monesti olin hieman pihalla. Varsinkin joissain keskustelun pätkissä jouduin tovin miettimään, että mitähän tässä nyt sanottiin. Eivätkä ne aina minulle kokonaan auennetkaan. Myöskään henkilöhahmoja ei avattu juuri ollenkaan. Heidän yksityistä elämäänsä ei liiemmin raotettu, ei luonteenpiirteitä laveasti kuvailtu. Siksi he jäivätkin kaikki etäisiksi. En osannut samaistua kehenkään tai oikeastaan luoda minkäänlaista suhdetta henkilöihin. En ärsyyntynyt enkä ihastunut. Kuitenkin, hahmojen käymien keskustelujen ja heidän puhetapojensa perusteella henkilöistä luo jonkinlaisen mielikuvan. 

Kirjan asetelma oli jännittävä, mieltä kutkuttava. Kaksi kaupunkia yhdessä, lomittuneena. Näkyvillä, mutta näkymättömissä. Lomittumista ja kaupunkien fyysistä suhdetta toisiinsa ei selitelty. Se vain aukeni enemmän ja enemmän tarinan edetessä. Mielestäni Miéville jättikin paljon lukijan oman älyn ja ymmärtämisen varaan. Hän ei anna valmiiksi pureksittuja ratkaisuja. Hän on käyttänyt sanoja hyvin säästeliäästi.

Pääsin todellakin kirjaan kiinni hitaasti. Aluksi olin kovin pihalla. Olen niin tottunut, että kaikki selitetään, etten olisi jaksanut itse ajatella. En voinutkaan vain lukea, antaa virran viedä. Myös riisuttu kieli tuotti minulle aluksi ongelmia. Pidän yleensä enemmän kuvailevasta kielestä. Mutta lopulta kuitenkin tarina imaisi mukaansa ja sain kiinni myös kirjailijan kielestä ja tavasta kirjoittaa. Loppua kohdin en voinutkaan laskea kirjaa enää kädestäni. Nyt jälkikäteen minulla on jopa hieman euforinen olo. Kirja alkaa tosissaan imeytyä minuun ja alan innostua kirjasta. Nyt, luettuani sen. Tälläistä en muista koskaan ennen kokeneeni. 

Pohjimmiltaan tarina on rikostarina. Mutta puitteet ja kirjan kieli tekevät siitä hyvin omalaatuisen rikostarinan. Vaikka kirjailija katsotaan fantasiakirjailijaksi, on tämä kyllä kaukana perinteisestä, tai vaikka vähän laajemmastakin, fantasiakäsitteestä. Minusta tuo termi uuskumma kuvastaa tyylilajia onnistuneesti.

Kirjailija on yhteiskunnallisesti valveutunut ja jäinkin miettimään onko hän hakenut jonkinlaista kritiikkiä yhteiskuntaa kohtaan näkemätöntämisellä. Silmien sulkemisella. Vai onko hän vain halunnut luoda erikoisen lavasteen tarinalle? Olen surkea kaivamaan merkityksiä sanojen takaa, joten jätän sen puuhan itseäni taitavimmille. 

Tämä kirja jätti pureskeltavaa näin lukemisenkin jälkeen. 

Minun arvioni: joudun jättämään arvion väliin, en osaa laittaa tätä mihinkään lokeroon.

23. lokakuuta 2012

Artemis Fowl

Eoin Colfer: Artemis Fowl
Kustantaja: Wsoy 2001
Isbn: 951-0-26073-8
292 s.

"Pysy loitolla, ihminen. Et tiedä minkä kanssa olet tekemisissä."

12-vuotias Artemis Fowl on tunnetun rikollissuvun nuorin vesa. Kun Artemis kaappaa rohkean menninkäiskomisario Holly Shortin panttivangikseen, maan alla asustavien keijujen, maahisten ja peikkojen yhteisrintama uhittelee päihittävänsä kevyesti nokkelan pojankoltiaisen. Hautautuneiden Alueiden Lainvalvonta HAL huomaa kuitenkin pian kohdanneensa hämmästyttävän älykkään vastustajan. Artemis uskoo päässeensä käsiksi maanalaiseen kulta-arteeseen, mutta juuri silloin HAL muuttaakin pelin sääntöjä...

Teksti: kirjan takakansi"

Tämä kirja on osunut silmiini kirjaston hyllyssä monet kerrat. Kuitenkaan en ole aikaisemmin siihen tarttunut. Vaikkakin tämä taitaa olla melkoisen tunnettu sarja fantasian saralla.

Ehkä tämä olisi pitänyt lukea silloin kymmenen vuotta sitten, kun kirjaan olen ensimmäisiä kertoja törmännyt. Silloin pidin enemmän tämän tyypin fantasiasta. Tai sitten nyt vain oli väärä hetki lukea tämä kirja. Koin sen liian lapselliseksi itselleni.

Pidin kirjassa tarinan sijoittamisesta meidän omaan maailmaamme. Tutut eurooppalaiset paikat vilahtelivat kulisseissa ja oikeita uskomuksia ja kansantaruja selitettiin uudella tavalla. Se toi tarinan lähemmäksi, enemmän iholle. Mitä jos meidän maailmamme ei olekaan ihan sellainen kuin luulemme?

Hetken Holly mietti poikkeaisiko Pariisin Disneylandissa. HAL:illa oli siellä monta siviilipukuista etsivää, useimmat Lumikin mökin henkilökuntaa. Siellä oli yksi maailman harvoista paikoista, joissa väki saattoi kulkea vapaasti kenenkään huomaamatta. (s.79)

Onneksi irlantilaisia pidettiin ulkomailla hulluina - käsitys, jota irlantilaiset itse eivät mitenkään pyrkineet kumoamaan. He olivat saaneet jostain päähänsä, että keijut raahasivat koko ajan mukanaan pataa, joka oli täynnä kultaa. Piti tietenkin paikkansa, että HAL:illa oli ammatin vaarallisuuden vuoksi lunnasrahasto, mutta siitä yksikään ihminen ei ollut vielä päässyt osille. (s.80)

Artemis ja hänen apurinsa Butler olivat kiinnostavia ja toimivia hahmoja. Artemis on lapsinero, Butler monenlaisen koulutuksen läpikäynyt taistelumestari. Artemis toimii kokoonpanon aivoina, Butler työkoneena. Sen sijaan yliluonnollisista hahmoista en oikein pitänyt. Koin keijut/menninkäiset jotenkin ärsyttävinä pikku surisijoina. Kääpiöt söivät maata ja pruuttasivat ne toisesta päästä pihalle savena. Mikä kiristeli hermojani sekin. Olenko lukenut liikaa perinteisempää asetelmaa keijuista ja haltioista, joten tämä maailman uudelleenmuokkaus ei sopinut minun ajatusmaailmaan? En tiedä. Mutten oikein lämmennyt tälle asetelmalle fantasiasta.

Onneksi maailma on pullollaan fantasiaa, joten minuakin miellyttäviä sarjoja on. Jätän Artemiksen rauhaan. Hänellä on varmasti taattu kannattajakuntansa eikä yhden siitä puuttuminen horjuta sitä mihinkään.

Vastapainoksi kerrottakoon, että Kirjamielellä-blogissa Artemiksesta on tykätty.

Minun arvioni: välipalakirja.

21. lokakuuta 2012

Tunnustuksia

Minua on muistettu kahdella tunnustuksella. Iso kiitos kummallekin tunnustuksen antajalle!


Paula blogista Luen ja kirjoitan myönsi minulle Tsemppaava blogiystävä -tunnustuksen. Kiitos. Tämä tunnustus tuli juuri oikeaan aikaan. Omassa elämässä oli melkoisen vaikea aika meneillään ja muistaminen toi valoa päivään. Ilonpilkahduksen synkkään aikaan.

Varjelum blogista Olipa kerran kirjablogi muisti minua myös tunnustuksella. Kiitoksia myös sinulle!


Tunnustuksen säännöt: 
 
1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle blogille.
3. Ilmoita blogin pitäjille tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

Koska tunnustukset ovat kiertäneet useimmat blogit joita luen, en tällä kertaa jaa tunnustuksia erityisesti kenellekään. Sen sijaan jaan ne kaikille seuraamilleni blogeille, sillä jokainen on tunnustuksensa ansainnut. 

Kirjablogin hengessä listaan kahdeksan kirjaa, jotka ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen.

1. Taru sormusten herrasta (J.R.R. Tolkien) 
Tämä on ollut jo varhaisesta teini-iästä asti minun lempikirjani. Varmasti kirja, joka on vaikuttanut minuun eniten. Olen lukenut sen lukuisia kertoja, suomeksi, englanniksi ja kuunnellut myös äänikirjana. Enkä koskaan kyllästy Tolkienin luomaan maailmaan. Tämä kirja on varmasti vaikuttanut siihen, että olen lukenut paljon fantasiaa. 

2. Tuulen varjo (Carlos Ruiz Zafón)
Tämä on melko uusi tuttavuus minulle, mutta kirjan kieli jätti lähtemättömän vaikutuksen minuun. Uskon lukevani kirjan vielä moneen kertaan. 

3. Kuolemanportti-sarja (Margaret Weis, Tracy Hickman)
Fantasia-sarja, jonka olen lukenut useampaan kertaan. Kirjailijat ovat luoneet mielenkiintoisen maailman ja jännite päähenkilöiden välillä on kutkuttava. Henkilöt myös kehittyvät kirja kirjalta ja lopulta on armottoman koukussa heihin ja heidän suhteen kehittymiseen. 

4. Musta torni -sarja (Stephen King)
Teininä pidin tästä aivan valtavasti. Sittemmin koitin lukea sarjaa uudestaan enkä päässyt sen sisään enää ollenkaan. Tämä on siis tehnyt aikanaan minuun vaikutuksen, kuten moni muukin Kingin kirja, mutta näin kypsemmällä iällä ei toimikaan enää yhtä hyvin.

5. Ruohometsän kansa (Richard Adams)
Taasen kirja, jonka olen lukenut useamman kerran. Muistan nuoruuden vakkarikirjaston hyllynkin edelleen, jossa kirja oli. Viimeisimmästä lukukerrasta on aikaa, joten jossain kohdin haluan lukea kirjan uudelleen ja katsoa mitä siitä nykyisin ajattelen. Hajoaako kirjan taika?

6. Pendergast-kirjat (Lincoln Child & Douglas Preston)
Nämä ovat taasen uudempia tuttavuuksia. Olen lukenut kaikki suomennetut ja joitain vielä suomentamattomia. Päähenkilo Aloysius Pendergast on mielenkiintoinen ja jopa aavistuksen yliluonnollisen oloinen agentti. Ehdottomasti näiden kirjojen suola. 

7. Matkantekijä-sarja (Diana Gabaldon)
Hieman poikkeavaa genreä, mitä yleensä luen. Rakkautta, mutta myös jotain yliluonnollista aikamatkaamisen muodossa. Minun mieltä kutkuttaa tapahtumien sijoittuminen 1700-luvulle. Kirjan mukana voin kuvitella itse matkanneeni tästä ajasta aivan toisenlaiseen. 

8. Tuulen nimi (Patrick Rothfuss)
Hiljaittain lukemani kirja, joka kummittelee edelleen mielessä. Jatko-osa odottaa jo hyllyssä lukuvuoroaan, kiilaten taatusti monen kirjan ohi, jotka ovat hyllyssä kauemmin odottaneet. 

Listaa voisi jatkaa pidemmäksikin. Ja toisena päivänä joku kirja olisi saattanut jäädä ja toinen tulla tilalle. Mutta Taru sormusten herrasta pysyy :)

17. lokakuuta 2012

Lukudiplomi

Intouduin jälleen eräästä haasteesta ja kirjalistoista. Mihin minä vielä joudun tämän innokuuteni kanssa? :)

Nyt osallistun lukudiplomi-haasteeseen, joka polkaistiin käyntiin Hyönteisdokumentti-blogissa. Tarkemmat ohjeet ovatkin tuossa blogissa. Mutta tarkoitus on lukea 6-10 kirjaa tämän kouluvuoden aikana (25.5.2013 mennessä) ja suorittaa niistä erinäisiä tehtäviä. Kirjat luettuaan ja tehtävät tehtyään saa itselleen lukudiplomin. Minä valitsen kirjat Opetushallituksen yleisestä Kunnari-ohjelmasta.

Nämä kirjat minä valitsin diplomin suorittamiseen:

1. Isabel Allende: Petojen kaupunki
2. Tuula Kallioniemi: Kulkuripoika ja tuulen tyttö
3. Margaret Atwood: Orjattaresi
4. Walter Moers: Uinuvien kirjojen kaupunki
5. Jane Austen: Emma
6.Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Helpottaakseni itseäni näissä haasteiden syövereissä, on osa kirjoista mukana toisessakin haasteessa. Tuleepahan napsaistua kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Lukeminen jatkukoon.

9. lokakuuta 2012

Tuulen nimi

Patrick Rothfuss: Tuulen nimi
Kustantaja: Kirjava Oy 2010
Isbn: 978-952-5802-04-7
649 s.

Nimeni on Kvothe. Nimet ovat tärkeitä, sillä ne kertovat ihmisestä valtavasti. Minulla on ollut useampia nimiä kuin mihin kenelläkään on oikeus.
Ademit käyttävät minusta nimeä Maedre. Mikä, lausumistavasta riippuen voi tarkoittaa "Liekkiä", "Jyrinää" tai "Katkennutta puuta".
Liekki on ilmiselvä, jos minut on ikinä nähnyt. Minulla on punainen tukka, leiskuvan punainen. Jos olisin syntynyt parisataa vuotta sitten, minut olisi varmaan poltettu demonina. Pidän tukkani lyhyenä, mutta se on kuriton. Kun jätän sen oman onnensa nojaan, se sojottaa pystyssä ja saa minut näyttämään siltä kuin minut olisi sytytetty palamaan.
"Jyrinän" syyksi veikkaisin voimakasta baritoniääntä ja suurta määrää nuorella iällä tehtyjä näyttämöharjoituksia.
En ole milloinkaan pitänyt "Katkennutta puuta" kovin merkityksellisenä. Vaikka näin jälkeenpäin ajatellen sitä voisi pitää vähintäänkin osittain enteellisenä.

Kuva: Kirjava, teksti kirjan takakannesta.

Näin aloittaa Kvothe oman tarinansa kertomisen. Kvothe on legendaarinen arkanisti. Hän on vetäytynyt viettämään hiljaista elämää esiintyen majatalon isäntänä Kotena. Rauhaisa elo kuitenkin järkkyy, kun Kronikoitsija löytää tiensä majataloon. Ja tunnistaa Koten olevan suuri arkanisti, myyttien ja tarinoiden Kvothe. Hän saa houkuteltua Kvothen kertomaan oman tarinansa, niin kuin se oikeasti meni. Hän saa tarinan, yhdellä ehdolla. Kronikoitsijan pitää kirjoittaa sanatarkasti muistiin tarina, jonka Kvothe kertoo. Mitään muuttamatta, mitään poisjättämättä.

Kielet tuntuivat oudoilta sormieni alla, kuin vasta yhteen palanneet ystävät, jotka olivat unohtaneet, mitä yhteistä heillä oli. Soitin hiljaa ja hitaasti lennättämättä nuotteja nuotiokehäämme kauemmaksi. Sormet ja kielet keskustelivat vaivaisesti ikään kuin niiden tanssi olisi kuvannut hullaantumista.
Sitten tunsin jonkin sisälläni murtuvan ja musiikki alkoi vyöryä hiljaisuuteen. Sormeni tanssivat, monimutkaisesti ja nopeasti ne kehräsivät jotankin seitinohutta ja väräjävää nuotiomme muodostamaan valokehään. Musiikki liikkui kuin hämähäkinverkko leppeässä tuulessa, muuttui kuin lehti kieppuessaan matkalla maahan ja se tuntui kolmelta vuodelta Tarbeanin Rantasyrjässä, johon kuului ontto paikka sisuksissa ja purevasta kylmyydestä särkevät kädet.

Unohdin täysin kirjaa lukiessani, että tämä oli fantasiaa. Melkoinen sanankäyttäjä tämä Rothfuss. En ole aikaisemmin lukenut näin taidokasta kieltä, en fantasiakirjallisuudessa. Kirja ei ollut mitään suoraviivaista örkintappamista tai taikatempusta toiseen kiitämistä. Se oli kertomus Kvothesta, hänen polustaan arkanistiksi. Kirjassa oli toki taikuuttakin, muttei sellaista hokkuspokkus-meininkiä kuin monesti fantasiassa on. Se oli hienostuneenpaa, näkymättömämpää.

Kirja oli paksu, muttei minusta venytetty. Jäin enemminkin kaipaamaan lisää. Se loppui kuin seinään. Kesken. Mutta tämä olikin trilogian ensimmäinen osa. Miinusta kuitenkin annan siitä, että Kvothen rahat onnistuvat aina, syystä tai toisesta, katoamaan ja hän palaa takaisin pennittömäksi opiskelijaksi. Ja pelkää opintojensa puolesta. Jos hänellä ei olekaan rahaa seuraavaan lukukauteen yliopistolla. Tuota teemaa toistettiin minun mielestä muutaman kerran liikaa.

Suuntasin takaisin Yliopistolle rahaa kukkarossani ja luutun hihnan lohdullinen paino olkapäälläni. Se oli käytetty ja ruma, ja olin maksanut siitä kalliisti rahalla, verellä ja mielenrauhalla.
Rakastin sitä kuin lasta, kuin hengittämistä, kuin omaa oikeaa kättäni.

Parasta ihan ehdottomasti tässä kirjassa oli kieli. Nautiskelin joka solulla soljuvasta ja kuvailevasta kielestä. Joitain kohtia luin moneen kertaan vain mutustellen tekstiä. Jatko-osat on ihan pakko lukea!

Taivalpaasi oli hänen, samoin kolmas hiljaisuus. Se oli osuvaa, sillä se oli noista kolmesta hiljaisuudesta suurin ja kietoi muut sisäänsä. Se oli syvä ja laaja kuin syksyn loppu. Se oli raskas kuin joen silottama kivenjärkäle. Se oli kärsivällinen, kuolemaa odottavan miehen leikkokukkaääni.

Minun arvioni: fantasialukutoukan unelma ja runollisen kaunis

3. lokakuuta 2012

Aika mennyt palaa

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa 
Kustantaja: Tammi 2012
Isbn:  978-951-31-6706-6
320 s.

Bostoniin miehensä kanssa muuttava Klarissa alkaa nähdä arvoituksellisia unia juutalaisvainoja Amerikkaan paenneesta ranskalaisesta Corinnesta. Klarissa uppoaa yhä syvemmälle unien maailmaan, jotka alkavat tuntua yhä todemmilta. Onko kyse enää unista?

Klarissa on nähnyt ahdistavaa painajaista nuoresta tytöstä lähtien. Siinä nuori nainen etsii hätääntyneenä lastaan. Matkalla Yhdysvaltoihin painajainen palaa ja aloittaa sarjan yksityiskohtaisia unia samasta naisesta.
Kun perhe muuttaa uuteen kotiinsa, vanhojen tammien ympäröimään viehättävään taloon, se tuntuu kummallisen tutulta. Unien Corinne taas rakentaa uutta elämää New Yorkissa ja löytää rinnalleen hurmaavan miehen. Kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin saduissa.
Klarissa alkaa kirjoittaa muistiin Corinnen tarinaa, joka tuntuu täydentyvän myös valveilla ollessa. Voisiko Corinne olla ollut olemassa vai onko kaikki vain kirjailijaksi mielivän Klarissan mielikuvistusta?

Kuva ja teksti: Tammi

Hei, mä oon kerrankin ajan hermoilla. Luin uutuuskirjan ja vieläpä pian sen ilmestymisen jälkeen. Moista ei kovin usein tapahdu, olen aina jälkijunassa.

Minäkin alan pohdinnan sillä, millä niin moni muukin bloggari on aloittanut. Mitä minä voin sanoa kirjasta? Kuinka lojaali minun pitää olla toisella bloggarille? Minua suoraan sanoen jännitti aloittaa koko kirjaa. Kiinnosti valtavasti, mutta pelkäsin etten pidä koko kirjasta. Ja uskaltaisinko silloin kirjoittaa mielipiteeni auki?

Onneksi pian kirjaan tartuttuani pelko katosi. Sillä kirja kaappasi mukaansa ja kuljetti Bostoniin. Silmiäni en olisi kirjasta irti saanut, vaan täytyipä minunkin ipanoita välissä pikkuisen hoitaa. Juoni oli siis koukuttava ja etenikin reipasta tahtia käänteestä toiseen. Sopivasti oli Karoliina koukkuja osannut matkan varrelle ripotella ja pitää lukukiinnostusta yllä.

Mutta ilman muttia ei tämä kirja kuitenkaan edennyt. Alkuun kirjan kieli tökki. Se oli jotenkin onttoa. En saanut rytmistä kiinni ja tuntui kuin olisin pompsahdellut lauseesta toiseen, tapahtumasta toiseen. En jouhevasti, vaan tökkien. Tarinan kaapatessa mukaansa lakkasi kielikin minua häiritsemästä. Tosin paikoitellen sen kuitenkin jälleen minua vaivasi. Siinä oli jokin, mikä ei sopinut minun lukukokemukseeni, minun suuhuni.

Klarissan tarina myös junnasi minusta paikoitellen paikallaan. Kyseltiin samaa ja ihmeteltiin mitä kummaa unet oikein tarkoittavat. Mielestäni Klarissan elämässä olisi voinut olla jokin muukin koukku kuin vain nämä unet ja avio-ongelmat. Loppua kohdin tiivistyy kyllä Klarissankin tarina, mutta alkupäässä minua vaivasi saman toistelu.

Kirja oli kuitenkin aivan ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ja todellakin piti otteessaan viimeisille riveille asti. Miinuksista huolimatta. Täydet pisteet Karoliinalle oivasta juonen kehittelystä ja lukijan sitomisesta tarinaan kiinni.

Minun arvioni: sekoitus tomeraa toimintaa ja viihde-opusta.

2. lokakuuta 2012

Lokakuun kirja: Toiset

Lukupiirin lokakuun kirja on China Miévillen Toiset. Kirjan katsotaan edustavan uuskumman tyylisuuntausta. Katsotaan kuinka kummia ajatuksia se herättää meissä lukupiirin jäsenissä.

Kirja on Katan ehdottama, mutta hänellä ei ole (vielä?) omaa blogia. Jos näin todella on, käydään keskustelu tässä blogissa. Josko Kata laittaisi minulle kuun lopussa oman arvostelunsa ja ajatuksensa kirjasta sähköpostiini (neidinaiti miukumauku gmail.com) ja minä sitten julkaisen hänen kirjoituksensa blogissani. Jos Katalla on jo blogi tai hän sellaisen aikoo aukaista, niin sitten luonnollisesti käymme keskustelun siellä. Ilmoitatko Kata kuinka toimimme tässä tilanteessa.

Lukuaikaa on siis lokakuun loppuun asti. Keskustelun avaava arvostelu tulee julkaista aikavälillä 28. - 31.10. Kommenttiboksissa käymme jo tuttuun tapaan keskustelun.

P.S. Keskustelu syyskuun kirjasta käy vilkkaana blogissa Yöpöydan kirjat.

28. syyskuuta 2012

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosiJonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi
Kustantaja: Wsoy 2011
Isbn: 951-037 010X
384 s.

Kun elämä menee jatkoajalle, on helppoa ottaa pieniä vapauksia", toteaa Allan Karlsson ja karkaa Malmköpingin vanhainkodista juuri ennen satavuotiskahvejaan. Läheisellä asemalla hän saa puolivahingossa haltuunsa kansainväliselle rikollisliigalle kuuluvan matkalaukun, josta löytyy 50 miljoonaa kruunua. Poliisin, median ja vaarallisten rikollisten jahtaama Allan huomaa pian olevansa enemmän elossa kuin aikoihin.Kirjassa kulkee rinnakkain Allanin pakomatkan kanssa hänen menneisyytensä, johon kuuluvat seikkailut Ruotsissa, Stalinin ajan Neuvostoliitossa ja Espanjan sisällissodassa. Allan on steriloitu nuorena sattuneen onnettoman tapauksen johdosta, mutta se ei ole este rakkaudelle.

Hauska ja humoristinen kirja. Jonasson on osannut kutkuttavasti punoa menevän juonen ja käytellyt kynäänsä taitavasti. 

Kuva: Wsoy

Rytmitystä kirjaan tuo tarinan eteneminen kahdella aikajanalla. Vuoroin seurataan päähenkilön kommelluksia nykyajassa, ja niitähän riittää, ja vuoroin tutustutaan hänen historiaan, nuoruuteen. Sata vuotiaan elämään mahtuukin monenlaista käännettä ja kommervenkkiä. Itseäni enemmän huvitti ja kiinnosti päähenkilön, Allanin, seikkailut nuoruudessa. Hän tapaa kattavan setin historiallisesti merkittäviä henkilöitä ja Allanin näpit ovat olleet monen merkittävän tapahtuman alkunuoteilla. Voin kuvitella, että tämä toisia jopa häiritsee, mutta minä hihittelin Allan tempuille. Oikeiden henkilöiden ujuttaminen tarinaan on tehty saumattomasti eikä minulle jäänyt yhdenkään kohdalla olo, että tämäpä oli pitänyt väkisin saada mukaan tarinaan.

Allan on loputtomiin asti optimisti. Hän antaa asioiden vain tapahtua ja katsoo miten käy. Menee aallon mukana. Ja koskaan ei voi tietää minkälaisen käänteen asiat sillä kertaa saavat. Henkilöhahmo on ehkä vähän kliseinen viinan naukkailuineen, mutta silti kiinnostava ja sympaattinen. Ja valtavan hyväkuntoinen. Harva taitaa satavuotiaana enää moiseen seikkailuun yltää.

Kirjailija käyttää toistoa hyvin hyödykseen ja on keksinyt kyllä jos jonkinlaista lisämaustetta tarinaan. Ja mahdottomia juonenkäänteitä. Jonasson hallitsee mielestäni humoristisen kirjoittamisen hyvin, saaden minut hihittelemään pitkin kirjaa. Jännitystäkin kirjaan on ujutettu pikkiriikkisen ja ahminkin kirjaa halutessani tietää miten Allanin joukkoineen oikein käy. Onnistuvatko he pitämään rahat vai ei?

Jään odottelemaan josko kirjailija jatkaa aloittamallaan tiellä ja saamme lukea häneltä vielä lisää huumoripläjäyksiä.

Minun arvioni: hyvän mielen kirja

27. syyskuuta 2012

Lukupiiri: Eikä yksikään pelastunut

Keskustelu syyskuun kirjasta on käynnistynyt vilkkaana blogissa Yöpöydän kirjat. Tervetuloa kaikki lukupiiriläiset mukaan.

25. syyskuuta 2012

Äänikirjoja

Lomat on nyt lomailtu ja kivaa oli. Ruska oli todella kaunis kuten myös tunturimaisemat. Ulkona tulikin vietettyä pitkiä pätkiä eikä nenää sisätiloissa paljoa näytetty.

Jalat olivat kovilla, kun kannoimme kumpikin yhtä ipanaa rinkassa mukana. Vaunuilla kun ei oikein asiaa vaellusreiteille ollut. 7-8 km lenkki tuntuikin tuon punnuksen kanssa mukavasti jaloissa.




Illalla olikin sitten niin väsynyt päivän ponnistuksesta, ettei silmät pysyneet auki ja lukeminen oli kovin vähillä. Silmät ristissä yritin, mutta nukahtelin kirja kourassa. Oli siis uskottava, että uni vei voiton kirjasta.

Sen sijaan äänikirjoja tuli kuunneltua kolmekin kappaletta. Pitkät automatkat tuli hyödynnettyä tehokkaasti.

Pidempään jo projektina ollut Saatana saapuu Moskovaan (kirjailija Mihail Bulgakov) oli ensimmäinen listalla. Sitä olinkin jo kotona kuunnellut, kuten myös automatkoilla tallille. Nyt sain sen kuunneltua loppuun asti.  Se toimi minusta oikein hyvin äänikirjana. Alkuun olin hyvin innostunut kirjasta. En malttanut kuuntelua kesken lopettaa. Keksivaiheilla kirja minusta jäi junnaamaan eikä asiat oikein edenneet, mutta loppupäästä se pääsi jälleen vauhtiin. Kaiken maailman kummallisuuksia kerkee tarinan aikana tapahtumaan ja moneen otteeseen hymisin itsekseni kuvitellessani tapahtumia. Yllätyin siis positiivisesti tästä klassikosta. Kuvittelin sen olevan raskas ja vaikea kirja. Väärin luulin. Jäin kuitenkin miettimään olisinko tykännyt yhtä paljon lukemalla. Kuunnellessa joko olin ratissa tai neuloin, joten se toimi oivana viihdykkeenä toiminnan ohessa. Olisinko kokenut kirjan raskaammaksi lukiessa?

Seuraavana listalla oli Arto Paasilinnan Hirtettyjen kettujen metsä. Erittäin oivallinen kirja äänikirjaksi. Kuuntelimme mieheni kanssa tätä kirjaa lasten iltapuuhien lomassa. Kirjan juoni on simppeli ja helposti seurattava. Ei siis haitannut, vaikka toimet hetkeksi haittasivat kuuntelua. Perässä pysyi hyvin. Kirja oli hauska ja rempseästi kirjoitettu. Täytyykin ehdottomasti tutustua muuhunkin Paasilinnan tuotantoon. Pidin sen verta paljon tästä kirjasta. Olen luvattoman vähän lukenut suomalaisten kirjailijoiden teoksia ja Paasilinna ei tee poikkeusta tässä joukossa. Mutta nyt täytyy korjata tilanne Paasilinnan osalta.

Tulomatkalla kotiin päin kuuntelimme Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaa. Jälleen oivallinen kirja äänikirjaksi. Ja lukijalle täydet pisteet eläytymisestä ja tuohtumisesta. Hän teki oman lisänsä kirjaan. Olisiko se ollut luettuna ollenkaan näin hauska? Moneen otteeseen saimme naurut oivalluksista ja harmistuksista. Myös Kyrön seuraaviin kirjoihin heräsi kiinnostus, mutta taidan hommata ne äänikirjoina. Automatkoille oivaa kuunneltavaa ja hihiteltävää.

Yritimme kuunnella myös Jari Tervon Myyrää, mutta se tuntui liian haasteelliseksi kuunneltavaksi. En pysynyt ollenkaan perässä mitä tapahtuu. Oliko vika sitten lukijassa vai kirjassa? Lukijalla tuntui olevan sen verta kiire, ettei hän oikein malttanut tauottaa lukemista. Usein olin ihan hukassa kuka nyt sanoi ja mitä sanoi ja vaihtuiko tässä kohdin jo puhuja. En päässyt ollenkaan sisään kirjaan. Luulen, että tämä kirja on nimenomaan luettava. Kepeät kirjat toimivat minulle
 paremmin äänikirjoina. Kun en kuuntele kuulokkeilla rauhassa, vaan auton ratissa yms, niin häiritseviä tekijöitä on liiaksi haastavan kirjan seuraamiseen. Itse kirjasta en siis voi sanoa mitään, koska epäilen ongelman nimenomaan olevan formaatti, ei itse kirja.

Oivallinen reissu kaiken kaikkiaan. Vaikkakin itse lukeminen oli vähissä, äänikirjat paikkasivat tilanteen erittäin hyvin.






Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...